Lapseton sinkku ei ole perheetön

Suomessa on pikku hiljaa alettu puhumaan jonkin verran perheiden monimuotoisuudesta. Kun puhutaan monimuotoisuudesta perheiden yhteydessä, tarkoitetaan usein sateenkaariperheitä ja uusperheitä, sekä ehkä vapaaehtoisesti lapsettomia eli sitä, miten kaksi aikuista itsessään on jo perhe. Mutta yhdessä asiassa Suomi on perhesuhden kanssa edelleen takapajula ja jopa kehitysmaa: siinä, että monta eri sukupolvea asuu saman katon alla, ja että perheeseen kuuluu muitakin kuin puoliso ja omat lapset.

Suomessa on kunnia-asia kärvistellä yksin. Mieluummin ollaan yksin kuin pidetään yhteyttä sukulaisiin. Sana perhe käsitetään ahtaasti ydinperheeksi, joten jos kyseessä on aikuinen sinkku, tätä kutsutaan nöyryyttävästi perheettömäksi. Perheettömäksi! Ei todellakaan, ei minun kohdallani! Minulla on aivan ihana lapsuudenperhe, jonka jäsenien kanssa olen tiiviisti yhteydessä. jopa päivittäin. Kun Masterchef Australia-kisassa 31-vuotias nainen sanoo kaipaavansa perhettään ja toivoo saavansa heidät Australiaan kanssaan, kukaan ei ihmettele, kun hän ei tarkoita miestä ja lapsiaan vaan vanhempiaan, sisaruksiaan ja kenties muita sukulaisiaan. Muualla maailmassa perheen laaja käsite ja sukulaisten kanssa hengailu on normaalia. Täällä se on jopa lapsellista ja hävettävää - jotain, mistä on päästävä eroon ja joka kertoo ihmisen aikuisuudesta ja kypsyydestä. Monen kohdalla ystävät ovat korvanneet perheen, enkä oikein tiedä, mitä ajatella asiasta. Itse asiassa monessa kielessä ei ole edes sanoja erottamaan perhettä ja sukua toisistaan, vaan niihin viitataan yhdellä sanalla (esim. familia romanistisissa kielissä)!

Ydinperheellä asumisjärjestelynä ei edes ole Suomessa niin pitkää perinnettä kuin voisi kuvitella. Vielä viime vuosisadan alussa etenkin maaseudulla oli yleistä, että samassa taloudessa asui monta sukupolvea. Toki maatalousyhteiskunnassa tämä oli myös käytännön sanelema pakko: töitä oli paljon, joten töitä tekemään tarvittiin paljon ihmisiä. Yleensä myös lapsia oli paljon, ja pienimpiä, jotka eivät vielä voineet osallistua töihin, saattoi isoäiti, anoppi tai joku muu täti kaitsea. Vanhemmat saivat apua lastenhoidossa ja vanhukset virikkeitä, mikä esti syrjäytymisen. Vastaava järjestely on Etelä-Euroopassa voimassa vieläkin, enkä näe siinä mitään taantumuksellista. Päin vastoin olen sitä mieltä, että monen sukupolven yhteiselo tuo elämään joustavuutta ja ymmärrystä eri elämäntilanteita kohtaan. On vaikeampaa ns. kuplautua, jos elinympäristössä on eri-ikäisiä ihmisiä. 

On tietysti eri asia, jos perheessä tai suvussa on ollut alkoholismia, henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai muuta hyväksikäyttöä, joka on kaikin puolin haitallista ja jopa vaarallista kanssaihmisille. Silloin on luonnollisesti hyvä ottaa niin paljon etäisyyttä kuin voi. Lisäksi nykyään monen on pakon edessä muutettava toiselle paikkakunnalle opiskelemaan tai töihin, jopa 16-vuotiaana, jos omalla kotipaikkakunnalla ei ole jatko-opintomahdollisuuksia peruskoulun jälkeen.

Joka tapauksessa mieleni askaroi tänä päivänä seuraavien kysymysten parissa, joihin etsin vastausta edelleen:

• Miksi perhe käsitetään Suomessa niin suppeasti?
• Miksi täällä on normaalia, että vanhempiin ollaan yhteydessä parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vain kerran vuodessa?
• Miksi Suomessa saa huutonaurua osakseen, jos vielä yli 20-vuotiaana asuu vanhempiensa kanssa?
• Miksi Suomessa on niin paljon yksinäisiä vanhuksia, joiden luona kukaan ei käy?

Ihmissuhteista, osa 2: miksei se soita?

Seuraavan blogitekstin kehoitan lukemaan pilke silmäkulmassa. ;)

Rohkenen nyt antaa lausunnon, josta moni itsenäinen suomalainen nainen ei tule pitämään, vaan älähtää ärtymyksestä: kyllä se poika/mies tekee aloitteen, jos on kiinnostunut.

Siskot, puhun teille nyt omasta kokemuksesta. Vaikka se kaksilahkeinen flirttailisi ja olisi kuinka ihana, mutta ei pyydä sinua johonkin kahden kesken, hän
a) ei vain ole tarpeeksi kiinnostunut
b) on jo varattu, mutta haluaa pimittää sen (ikävä kyllä tätäkin tapahtuu).

Tykkäsittepä siitä tai ette, mies ei ole koskaan liian ujo pyytämään treffeille. Tunsin joskus hyvin ujon ja hiljaisen pojan, joka kuitenkin onnistui keräämään rohkeutensa ja pyytämään minua treffeille kasvotusten. Reeeespect! Lisäksi, jos miehellä on mitkä tahansa mahdollisuudet saada sinuun yhteys (Facebook, Instagram, Twitter ym.; sama työpaikka, koulu tai seurakunta, yhteinen tuttu, you name it), hän tulee käyttämään sitä. Sinun ei siis tarvitse hermoilla sitä, että ehkä se ei saanut sitä viestiä (kyllä sai), ehkä sillä on niin kiire, ettei se ehdi kysyä (ei ole), ehkä ufo sieppasi hänet (ei siepannut). Tämän tajuaminen otti valtavan taakan pois omilta harteiltani.

Vakavasti puhuen, lopeta kaikki itsesyytökset. Ei kannata vatvoa ja vatuloida jotain keskustelunpätkää päässään loputtomiin ja miettiä, että mitä mä sanoin väärin, koska jos se poika tai mies on kiinnostunut sinusta oikeasti, et yksinkertaisesti voi sanoa mitään väärää. On opittava luottamaan toiseen ihmiseen ja hyväksymään se, ettei kaikki ole omissa käsisäsi - niin ärsyttävältä kuin se tuntuukin. Koska jos jotain pitää pakottaa, siitä ei hyvää tule.

Kyse on myös kunnioituksesta. Selkeä kommunikaatio ja miehen selkeästi ilmaisemat aikomukset tarkoittavat, että hän kunnioittaa sinua. Kunnioitusta EI ole se, että hän pyytää sinua baariin tulevan viikon sunnuntai-iltana, ja lähettää pyynnön Facebookin kautta keskellä yötä. Kunnioitusta EI ole se, että kun pyydät myöhemmin, että tapaisitte mieluummin sittenkin päiväsaikaan, tämä herrashenkilö sanoo "emmä jaksakaan lähtee, mennään joku toinen kerta", mutta toista kertaa ei koskaan tule.

Tietäkää arvonne. Älkää suostuko mihin hyvänsä vain siinä pelossa, että se (uskovaksi itseään kutsuva) mies jättää sinut. Muistakaa, että olette Jumalan prinsessoja, jotka ansaitsevat vain parasta. Jos mies ei sen mukaan kohtele teitä, kyseessä ei ole prinssi vaan sammakko.


Edit: Jos sinä olet kokenut poikkeuksen, joka vahvistaa säännön, ole hyvä ja jaa kokemuksesi kommenteissa!

Näin sen pitäisi mennä: asiaa ihmissuhteista

Poika laittaa viestiä tytölle: "Me ollaan taas unohdettu ne kahvit." Tyttö vastaa, että niin ollaan, ja nyt kyllä pitäisi oikeasti nähdä, kun oli puhetta jo vuosi sitten, hahaa. Ja katso - niin myös käy. Poika ja tyttö sopivat tapaavansa seuraavalla viikolla. Poika ehdottaa tapaamispaikkaa ja -aikaa. 

Sovittuna päivänä poika ja tyttö tapaavat. Poika ja tyttö menevät kahvilaan. Poika tarjoaa tytölle, johtaa keskustelua, ottaa tilanteen haltuun, on mukava ja mutkaton. Poika ja tyttö nauravat usein ja viihtyvät. Tunnelma on rento ja vapautunut, kun ei tarvitse tulkita toisen jokaista äänenpainoa. Kun poika ja tyttö lähtevät omille teilleen, he halaavat ja sanovat hei hei. Myöhemmin illalla tyttö laittaa pojalle vielä viestiä, että kiitos kahvista ja seurasta, oli tosi kivaa. Poika vastaa kuuden minuutin sisällä ja sanoo "Eipä mitään! Oli kiva nähdä. Hauskaa että saatiin aikaiseksi." Tapaamisen jälkeen poika ja tyttö ovat edelleen yhteydessä sosiaalisen median välityksellä (eikä kumpikaan tee katoamistemppua, koska jostain kuvasta tykkääminenhän voisi tarkoittaa sitä, että se toinen haluaa naimisiin, apua, PAKOON!).

***

Ylläoleva tarina on tosi, tosin kyseessä oli ihan vain epäromanttinen kaveritapaaminen. Halusin silti ottaa sen esimerkiksi ja vertailukohdaksi aiheesta nimeltä uskovaiset ja deittailu. Näin sen nimittäion pitäisi mennä: ei hämäriä signaaleja, vatvomista ja pelailua, ei laskelmointia ("jos tykkään tuosta kuvasta, mutta viivyttelen viestiin vastaamisessa, niin en ole liian päällekäyvä"), vaan avointa ja reilua meininkiä. Ei turhaa draamaa. Voiko moinen lunkius olla mahdollista, kun paineet tulevan puolison löytymiseksi saattavat olla kovat ja kandidaatteja harmittavan vähän?

Vastaus edeltävään kysymykseen: kyllä voi. Oma neuvoni kaikille kristityille sinkkutytöille, -pojille, -miehille ja -naisille on, että relatkaa ny vähän! :D Ei se ensimmäinen kahvila- tai leffakäynti tarkoita, että seuraavaksi pitää sopia hääpäivä! Seurustelussa ei ole kyse mistään muusta kuin siihen toiseen ihmiseen tutustumisesta - ja tämän tutustumisen on tarkoitus antaa infoa siitä, haluaako ko. pari mennä naimisiin. Joskus seurustelu päättyy avioitumiseen, joskus ei. Sellaista on elämä. Mutta sitä ei voi tietää, ellei toiseen tutustu kunnolla. Ja tutustuminen taas tarkoittaa sitä kahvilassa ja muualla käyntiä, jutustelua, ajan viettämistä yhdessä.

Ei siis ole mihinkään kiire. Juo se kupponen kuumaa rauhallisin mielin.

Pääsiäisoivallus 2015

Minulla on muutaman vuoden ajan ollut traditiona valmistautua pääsiäiseen jonkinlaisen paaston muodossa. Nelisen vuotta sitten pidin 40 päivän Facebook-paaston (suosittelen kaikille lämpimästi!!), jotta voisin rauhoittua paastonajan sanoman äärelle. Pari vuotta sitten pidin herkkupaaston eli pidättäydyin kaikenlaisten herkkujen syömisestä paaston ajaksi (poikkeuksena juhlatilaisuudet, joissa soin itselleni yhden kakkupalan tai vastaavan). Samalla vähensin vehnän syöntiä. Viime vuonna puolestani omistin jo älypuhelimen ja valitsin Raamattusovelluksesta lukusuunnitelman, johon kuului lyhyehkön hartaustekstin ja Raamatunjakeiden  lukeminen päivittäin paastonajan pääsiäiseen saakka. 

Kaikki edellämainitut ovat olleet hyviä tapoja valmistautua pääsiäiseen, laskeutua paastoon ja hiljentyä perimmäisten asioiden, kuten Kristuksen sovitustyön, äärelle. En kuitenkaan voi olla huomaamatta jälkeenpäin, että niistä, kuten monista muistakin asioista elämässäni, tuli mekaanista suorittamista. Tunnustan, että saatoin tuntea jopa pienoista ylpeyttä: MINÄ pidän paaston ja olen syömättä herkkuja. Ai sinä kehtaat syödä hampurilaisia, etkö ajattele nokkaasi pidemmälle? MINULLA on Raamattusovelluksen lukusuunnitelma, jota luen päivittäin tunnollisesti. Mitäs te muut teette? MINÄ olen tarpeeksi vahva sortumatta Facebookin tsekkailuun 40 päivän ajaksi. Voi pojat, ansaitsisin mitalin tästä hyvästä, kiitosta ja kunniaa! 

Tämä ylpeyden ääni oli hyvin pieni ja hiljainen, mutta haitallinen. Ylpeys ja omahyväisyys on synti, ja hiljattain olen saanut huomata, että kiitos ja kunnia kuuluvat ainoastaan Jeesukselle, vapahtajallemme.
"Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi?" (1. Kor. 4:7)

Mutta niin, se oivallus. 

Tämä kevät ja erityisesti viime viikot ovat olleet itselleni äärimmäisen raskasta ja vaikeaa aikaa. En halua mennä yksityiskohtiin, mutta voin paljastaa sen verran, että olen saanut maistaa kärsimystä, piinaa ja tuskaa. Olen käynyt pohjalla. Synkimpinä hetkinäni olen kokenut olevani mustassa tunnelissa, josta ei ole ulospääsyä. (Onneksi kuitenkin pääsin ennen pitkää siitä tunnelista valoon, Jumalan kiitos.)

Tällaisessa olotilassa kaikki paastonajan suunnitelmat ja/tai suoritukset ovat olleet mahdottomia ja valuneet viemäriin. Olen syönyt mitä sattuu. Olen mässäillyt pizzalla, syönyt pullaa kahvin kanssa, roikkunut Facebookissa ja jättänyt tyystin huomiotta kaikki Raamattusovelluksen lukusuunnitelmat. Olen  elänyt pölyn ja sotkun keskellä, koska en ole jaksanut siivota. Kaikki voimani ovat menneet selviytymiseen päivä kerrallaan, joten en ole jaksanut mitään ylimääräistä. En ole voinut suorittaa.

Tiedättekö mitä? Pääsiäinen tuli silti. Pääsiäinen tuli, vaikka minä en tehnyt asian hyväksi yhtään mitään. En päässyt kiillottamaan sädekehääni tai paukuttelemaan henkseleitäni sen johdosta, mitä olen tehnyt paaston aikana. Fariseus minussa karkasi jonnekin kauas. Ei pääsiäisessä ollutkaan kyse minusta, vaan Jeesuksesta!

Sain sen sijaan oppia, että Jumala ei katso suorituksiamme. Hän ei halua, että suoritamme Hänelle yhtään mitään. Me riitämme Hänelle juuri sellaisenaan, vaikka emme koskaan tekisi yhtään mitään. Sain huomata, että Jumala rakastaa minua äärettömästi juuri tällaisenaan - epätäydellisenä, heikkonakin - ja Hän haluaa vain ottaa minut syliin. Hän haluaa todellista yhteyttä meihin ja koko sydämemme, ei suorituksiamme.

Tänä pääsiäisenä opin, että olen Jumalan rakas ja arvokas tytär silloinkin, kun vain olen. 

Tänä pääsiäisenä opin, että Jumalalle ei voi suorittaa, sillä emme voi ansaita pelastustamme tai Hänen rakkauttansa teoilla.
Tänä pääsiäisenä opin, että voin laittaa toivoni ainoastaan Jumalaan enkä mihinkään maalliseen, kuten rahaan. 

Tänä pääsiäisenä opin, että armo riittää: armo ja pyyteetön rakkaus Isältämme.

Olkaa siunattuja ja ennen kaikkea LEVÄTKÄÄ Kristuksessa!

T. Mirjami

LUOTA!

"Luota!"

Heräsin eräänä aamuna niin, että tämä sana oli ensimmäinen asia mielessäni. Se ei ollut pelkkä sana - se oli kehotus, rohkaisu, muistutus. Sana luota kumahteli mieleni ja sydämeni sopukoissa niin vahvasti, että tiesin sen olevan Jumalalta.

Tämä läksy on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Miksi aika ajoin on vaikeaa luottaa Jumalan huolenpitoon, vaikka Hän sanassaan lupaa huolehtia kaikista tarpeistamme? Miksi on niin helppoa lähteä hosumaan yksin, omassa voimassa, vaikka tietää että Isän hoitaessa kaikki menee paljon paremmin? Mä hoidan, mä hoidan. Jos nyt vielä kokeilen ensin yksin. Ei tässä rukousta tarvita. Suomalainen menee läpi harmaan kiven silloinkin, kun kiven voisi kiertää.

Olen saanut viime aikoina huomata, että usein ne yksinkertaisimmat opetukset ja käskyt ovat Raamatussa vaikeimpia sisäistää. Kuten "luota". On helpompaa koko ajan tehdä jotain kuin jättää murheensa ja koko elämänsä Isän käsiin, koska silloin tuntuu siltä, että MINÄ ITSE kontrolloin elämääni. Minulla on siis ainoastaan illuusio siitä, että ohjaan tätä laivaa, vaikka käytännössä Jumala huolehtii kurssista, peräsimestä ja karikkojen väistämisestä. Niin: on helpompaa tehdä itse kuin luottaa. 

Mutta luottamisessa on suuri siunaus. Kun heittäydymme Herran huolenpidon varaan, siitä tulee niin suuri ilo ja rauha, ettei sitä saa omista ponnisteluista. Ja voi sitä riemua, kun kaikki kääntyy loppujen lopuksi paljon paremmaksi kuin mihin olisi omassa voimassa kyennyt!

Luota siis tänäänkin! Voit aloittaa pienistä asioista, ja ennen pitkään isojakin asioita on helpompaa antaa Jumalan hoidettavaksi. Tätä opettelen itsekin edelleen joka päivä, mutta onneksi minun Opettajani on itse kärsivällisyys.

 

Luotan siihen, että kesä tulee aikanaan.

Neuvoja nuoremmalle itselleni

Syntymäpäiväni tuli ja meni jälleen kerran, ja koska olen lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä, päätin kirjoittaa listan tähän ikään mennessä tarttuneista neuvoista, jotta nuorempi minäni osaisi ottaa opiksi. ...Tai siis, öö, jotta joku muu voisi ottaa opiksi. No joka tapauksessa aion jakaa tässä neuvoja ja opittuja läksyjä, jotka toivoisin tajunneeni jo vuosia sitten, mutta... You live, you learn, lauloi Alanis Morissette aikoinaan. Elämällähän sitä oppii. Täältä pesee, härifrån tvättas:

- Tämä on ehkä tärkein neuvo: älä pelkää niin kauheasti! Olet niin pelokas, niin usein, niin monesta asiasta, ja kaikki ne pelot ovat olleet turhia. Raamatussa sanotaan 365 kertaa eli vuoden jokaiselle päivälle "älä pelkää", ja suosittelen, että otat onkeesi. Ihan oikeasti, kaikki tulee menemään hyvin. Jos tulee aikoja, jolloin kaikki on huonosti (tai ainakin tuntuu siltä), se on vain väliaikaista ja kohta kaikki on taas hyvin. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon (1. Joh. 4:17-18).

- Tämä on sukulaisneuvo edelliselle: Älä murehdi ja huolehdi kaikesta mahdollisesta niin paljoa koko aikaa. Joillekin asioille et yksinkertaisesti vain mahda mitään. Murehtiminen ei auta, koska kaikki tulee aina järjestymään, usko tai älä. Usko mieluummin.

- Tartu jokaiseen tilaisuuteen, jolloin voisit matkustaa. Toista tilaisuutta ei välttämättä aina tule, ei ainakaan saman ihmisen tai samojen ihmisten kanssa. Jätät pari tällaista mahdollisuutta käyttämättä, mikä harmittaa sinua jälkeenpäin.

- Tiedän, että olet kunnianhimoinen, ahkera ja määrätietoinen, ja haluat palavasti opiskelemaan. Se on ihan okei. Mutta yritä nyt hyvä nainen myös rentoutua välillä äläkä pingota niin kauheasti! Olet vielä niin nuori, joten nauti elämästä NYT eikä "sitten kun pääsen opiskelemaan!" Elämästä on lupa myös nauttia, vaikka ei olisikaan saavuttanut tavoitettaan! Usko tai älä, vielä tulee sekin päivä, kun opiskelu ei olekaan se maailman tärkein asia elämässäsi.

- Vaali ystävyyssuhteitasi, mutta älä yritä väkisin pitää yllä ystävyyssuhdetta, joka on jo hiipumassa tai muuttamassa muotoaan. Jotkut sydänystävät ja parhaat kaverit, joihin nyt olet suunnilleen päivittäin yhteydessä, tulevat hiipumaan aikojen saatossa, ja se on ihan luonnollista. Ystäviä ei voi pitää väkisin, jos molemmat osapuolet eivät halua samaa. Tulet saamaan myös uusia, ihania ystäviä (myös seurakunnasta, jihuu!). Muutamat vanhat kaverit/ystävät, joista et ole kuullut vuosiin mitään, tulevat takaisin kuvioihin, ja voitte jatkaa siitä mihin jäitte silloin muinoin. Kuten sanottu, ystävyyssuhteita tulee vaalia, mutta ei pusertaa väkisin. Joskus ne menevät myös omalla painollaan. Ne menevät, niin kuin niiden on tarkoitus mennä.

- Jos jokin kohdallesi tuleva asia ylipäätään on sellainen, jota pitää väkisin vääntää hampaat irvessä, se ei ole kaiken vaivan ja energian arvoista. Päästä irti aikaisemmin.

- Vähän kiusallinen, mutta ehdottoman tärkeä neuvo: älä jää vellomaan ja ruikuttamaan poikien perään. IHAN OIKEASTI. Jos se ei tykkää, se ei tykkää, etkä sinä voi sille tasan mitään. Jos joku poika pitää sinusta, hän kyllä tekee sen aloitteen ja ottaa yhteyttä! Tulet tuhlaamaan jopa vuosia jonkun tyypin perään haikailuun, ja usko minua, ne haikailuun ja jokaisen moikkailun ylitulkitsemiseen käytetyt vuodet ovat hukkaan heitettyä aikaa.

- Älä ota stressiä siitä, miten vietät vapaa-aikasi. Monesti haluat perjantai-iltana vain käpertyä sohvalle hyvän kirjan, elokuvan tai tv-sarjan (tai jopa virkkuukoukun) kanssa, ja sekin on ihan jees. Mistä voikin johtaa seuraavan ja viimeisen neuvoni...

- Älä anna muiden sanella itsellesi, miten sinun tulisi elämääsi elää. Älä aina usko muiden puheita itsestäsi, koska - tadaa - muut ihmiset eivät aina ole oikeassa. On hyvä kuunnella neuvoja, mutta joskus vain sinä itse tiedät parhaiten, millainen olet ja mikä sinulle on hyväksi.


+ Bonus: Ole vähän lempeämpi ja armollisempi itsellesi. Rakasta itseäsi. Tee usein asioita ihan vain siksi, että ne ovat kivoja ja rentouttavia. 

tl;dr:

Älä pelkää. 
Älä murehdi.
Älä pakota. 
Rakasta.


Muistakaa rakastaa itseänne ja toisianne, rakkaat lukijat!

Ps. Näyttääpä negatiiviselta, kun melkein jokainen neuvo on ÄLÄ-alkuinen. Noooo... Sanoma on kuitenkin positiivinen.

#kutsumua - Entinen koulukiusattu muistelee

Koulukiusaamisesta on kovasti keskusteltu viimeaikoina mediassa, mikä on minusta erinomainen asia. Niin kauan kuin koulukiusaamista on, siitä pitääkin puhua, jotta kaikki tulisivat siitä tietoisiksi ja alkaisivat omalla käyttäytymisellään toimia sen ehkäisemiseksi ja kitkemiseksi. Unelmani on, että vielä jonain päivänä Suomessa yksikään koululainen - oli sitten pieni tai iso - ei joudu taittamaan koulumatkaansa sydän pamppaillen, kädet hikoillen ja peläten, mitähän kamalaa tämä(kin) päivä tuo tällä kertaa tullessaan.

Päätin siis kantaa korteni kekoon ja osallistua lukiolaisten lanseeraamaan kampanjaan, johon varmasti jokainen internetiä käyttävä on törmännyt, eli #kutsumua. Tässä postauksessa aion kertoa omista kokemuksistani koulukiusattuna - synkästä osasta menneisyyttäni, jota en ikinä kuvitellut raottavani muille ihmisille. Nyt on kuitenkin oikea aika, joten täältä pesee. 

Kiusaaminen alkoi jo ennen koulua. Lapsena pihapiirissä oli itseni lisäksi kaksi muuta tyttöä, jotka kerran tulivat ilmoittamaan minulle, etteivät halua leikkiä kanssani. Olin kiltti ja herkkä lapsi ja koska minulla ei ollut samanikäisiä sisaruksia, en ollut tottunut pitämään puoliani. Nielin osani mukisematta.

Vastaavia esimerkkejä on valitettavan paljon, koska minua kiusattiin melkein koko peruskoulun ajan. Olin milloin kolmas, neljäs tai viides pyörä. Minua ei haluttu porukkaan mukaan ja jäin liikuntatunneilla joukkueen valitsemisissa aina hännille (paitsi jalkapallossa, koska siinä olin haka!). Olin pahimmillani täysin näkymätön: kun eri porukat olivat jo täynnä, minua ei ollut olemassa. Tunsin olevani viallinen, ylimääräinen.

Kesti reippaasti yli vuosikymmenen, että aloin eheytyä kiusaamisen aiheuttamista haavoista. Olin pitkään suoranainen kynnysmatto ja hännystelijä: en uskaltanut koskaan olla eri mieltä kenenkään kanssa, koska pelkäsin, että jos niin teen, minut jätetään taas yksin. Välttelin konflikteja kaikin tavoin ja itsetuntoni oli lähes mitätön. Jos lähistöllä joku porukka remahti nauruun, oletin ilman muuta, että ne nauroivat minulle. Koulussa suunnilleen hiivin seiniä pitkin, koska ajattelin, että muuten ihmiset tuijottavat. Jos olin "päässyt" syömään jonkun tyttöporukan pöytään, muut söivät vauhdilla, lähtivät pöydästä ja jättivät minut jälkeen joko syömään yksin tai juoksemaan perässä. Paikalleni istuttiin luokassa. Sanojani matkittiin ja kommentoitiin ivallisesti. Välillä minut otettiin mukaan keskusteluun ja välillä taas kun kommentoin jotain takaisin, kuului kipakka vastaus "ei me kysytty sulta" ja vajosin häpeän pimeään kuiluun. Tunsin häpeää niihin aikoihin paljon. Kaikki oli arvaamatonta: koskaan en voinut tietää, mistä sinä päivänä tuulee.

Ajan kuluessa minun alkoi olla vaikeaa luottaa ihmisiin, sillä olinhan niin monta kertaa saanut kokea, miten kavereiksi tai ystäviksi luulemani ihmiset sanoivat yhtä, mutta käyttäytyivät toista. Kasvatin ympärilleni panssarin, jotta kukaan ei näkisi sisimpääni tai tietäisi, millainen oikeasti olen, sillä enhän ollut kelvannut muille tällaisenaan. Aina kun sain jostain uuden kaverin, pelkäsin, että tämä jättäisi minut, jos sanoisin yhdenkin poikkipuolisen sanan tai näyttäisin todellisen luonteeni. Sen panssarin kuorimiseen ja oman itsensä etsiskelyyn onkin kulunut kymmenisen vuotta. 

Vasta kun menin lukioon, sain ympärilleni aivan mahtavan ystäväporukan, jossa jokainen hyväksyttiin sellaisena kuin on, eikä ketään jätetty yksin. Olemme vieläkin ystäviä, vaikka lukion alkamisesta on kulunut jo yksitoista vuotta. Suoraan sanottuna en tiedä, miten olisin selvinnyt ilman lukiota ja sieltä saatuja ystäviä. Aivan kuin olisin pitkän autiomaavaelluksen jälkeen saapunut keitaalle.

Myöhemmin aikuisena olen tajunnut, että oikeat ystävät eivät koskaan jätä eivätkä hylkää. Olen ollut kiukkuinen siitä, että siedin moista kohtelua niin pitkään. Saivatkin mennä matkoihinsa tuollaiset tyypit! Oikeat ystävät eivät puhu pahaa selän takana, jätä puolustamatta tai leiki, ettei sinua ole olemassa. Toki teini-ikäiset ovat vielä aivan keskenkasvuisia, mutta ihan kaikkea en silti viitsi laittaa nuoren iän piikkiin, sillä kaikki nuoret ihmisiet eivät ole selkäänpuukottajia. Vastaavasti välillä tuntuu siltä, että valitettavasti kaikki aikuisetkaan eivät ole koskaan kypsyneet noista ajoista vaan jatkavat kuppikuntailua, selän takana pahan puhumista ja porukasta eristämästä - siis kiusaamista - vielä työpaikoillakin. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Miksi emme voisi vain puhaltaa yhteen hiileen? Jokaisen koulu- tai työkaverin kanssa ei tarvitse olla sydänystävä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Niin ainakin minut on kasvatettu.

Surullisinta tässä hommassa on ehkä se, etten vuosikausiin tajunnut tulleeni kiusatuksi. Minun piti mennä yliopiston pedagogisiin opintoihin asti, kun sain vaihdoin kuulla, että porukasta eristäminen ja yksin jättäminen on kiusaamista. KIUSAAMISTA. Minä olin koulukiusattu! En voinut melkein uskoa sitä. Siihen asti olin ollut harhaluulossa, että vain fyysinen kaltoinkohtelu, äänekäs huutelu ja nimittely on kiusaamista. Valitettavasti sain itse kokea, ettei asia ole niin mustavalkoinen ja yksinkertainen. Pahinta kiusaamista saattaa olla juuri henkinen ja verbaalinen kiusaaminen, koska se on niin julman hienovaraista, että se jää usein opettajilta huomaamatta.

Usein sanotaan, että kiusaajia pitäisi ymmärtää. Että kiusaajalla itsellään on jotenkin paha olla/huonot kotiolot/muita ongelmia, ja siksi hän kiusaa. Hyvä on, myönnän: niitä tapauksia on varmasti paljon. Mutta valitettavan usein kiusaaja tietää täsmälleen mitä tekee, ja kyseessä on laskelmoitu valtapeli. Kiusaaja nauttii saamastaan vallan tunteesta, huomiosta ja hännystelijöistä. Hän saattaa olla hyvinkin älykäs. Hänellä on myös tilannetajua: hän osaa sivaltaa ilkeän kommentin tai luoda paljonpuhuvan katseen muihin ihmisiin silloin, kun opettaja on hetkeksi kääntänyt selkänsä tai mennyt kulman taakse. Kaikki kiusaajat eivät suinkaan ole kärsiviä raukkoja vaan jatkavat kiusaamista siksi, koska voivat. Koska se on mahdollista ja toisinaan helppoakin, koska kukaan ei pysäytä heitä, ja koska he nauttivat siitä. On aina aikuisen vastuulla viheltää peli poikki ja selvittää asia. Ei voi olettaa, että vielä kasvuiässä oleva lapsi tai teini osaisi itse selvittää asian.

Ilokseni voin sanoa, että nykyään minulla menee hyvin. Suurin kiitos siitä kuuluu kaikkivaltiaalle Jumalalle. En tiedä, missä olisin ilman Häntä. Tieni olisi luultavasti ollut huomattavasti kivikkoisempi ja kuoppaisempi ilman Jumalaa ja Hänen parantavaa voimaansa, joka on ollut minulle niin lempeä ja rakastava. Tiedän, että Hän on kulkenut rinnallani silloin, kun kipu on ollut suurin. Suurta lohtua minulle on tuonut se, että Jeesuskin tietää, miltä kiusaaminen tuntuu, sillä Hänet hylkäsivät niin opetuslapset kuin valtaapitävätkin. Vain ja ainoastaan Taivaallinen Isämme ei meitä koskaan jätä eikä hylkää, missään olosuhteissa (Hepr. 13:5-6). Tähän lupaukseen minä turvaan.

Kesti todella, todella kauan rakentaa uudelleen täysin sirpaleiksi mennyt itsetuntoni kiusaamisen jäljiltä, mutta kärsivällisyys palkittiin. Ei kai kukaan ihminen tässä maailmassa koskaan tule täysin ehjäksi, mutta olen huomattavasti kirkkaammilla vesillä kuin vaikkapa viisi vuotta sitten. Enää en pelkää ihmisiä. En ole kynnysmatto tai pakonomainen myötäilijä. Jos näen epäoikeudenmukaista kohtelua, pyrin puuttumaan siihen. Nyt tiedän olevani Jumalan rakas ja kaunis prinsessa, joka on arvokas, älykäs, kaunis ja ennen kaikkea toivottu, näkyvä, rakastettu. Minä olen tärkeä ja olennainen. Minä olen minä. Rakastettu.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.

(Ps. 139:13-14)

 Kuvan laatu saattaa olla heikko, mutta kuvaaja ei.

Maailman lohdullisin ajatus

Viime viikolla vilkaisin kalenteriani puolihuolimattomasti. Hetken kuluttua katsoin sitä uudestaan, tällä kertaa täysin skarppina: elokuun puoliväli, nytkö jo?! Lehteilin kalenterini sivuja vielä pari viikkoa eteenpäin ja kaiho alkoi puristaa rintaa: suvi suloinen on kohta mennyt ja sen tilalle tulee syksy opiskeluineen, töineen, harrastuksineen ja muine aikataulutettuine arjen rientoineen. En toisaalta pystynyt edes kuvittelemaan saman rumban alkamista taas, koska hengailin vieläkin shortseissa ja sukkalaatikkoni oli täynnä puhtaita sukkia, koska en ollut tarvinnut niitä kuukauteen. Kaikki näytti ja tuntui vielä kesältä, ja tämän auringonpaisteen keskelläkö pitäisi alkaa suunnitella tulevaa syksyä? Pyh ja pah!

Nämä turhautuneet tuntemukset olivat aika kummia, koska niin kauan kuin muistan, olen rakastanut syksyä intohimoisesti. Rakastan ruskaa ja loppusyksyn kalpeankirkasta aurinkoa enemmän kuin äidinkielessäni on sille sanoja, rakastan syksyn mukanaan tuomia uusia alkuja (minun vuoteni alkaa aina syyskuusta eikä tammikuusta!), rakastan punaisia Hai-saappaitani ja värikkäitä neulepuseroitani, rakastan istua sisällä lämpimässä kun ulkona sataa kaatamalla. Nyt jokin oli kuitenkin muuttunut. Osasyynä saattoi olla se, että kesä oli ollut poikkeuksellisen kuuma ja rentouttava, mutta suurin syy lienee se, että viime keväänä uuvuin aika pahasti - niin pahasti, että jouduin käymään lääkärissä verikokeissa sekä perumaan kursseja ja muita sovittuja menoja. Ajatuskin saman rumban aloittamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Minulla oli liian hyvin muistissa se, miten väsynyt olin, miten pienetkin asiat itkettivät, miten sydän hakkasi stressin takia ja miten esimerkiksi siivoaminen tuntui välillä täysin ylitsepääsemättömältä. Tuli huoli, tuli apeus, tuli kauhu: miten minä tällä kertaa jaksan? Miten ehdin? Miten säilytän kallisarvoiset voimani, jotka olen kesän aikana saanut kerättyä?

Yhtäkkiä maailman lohdullisin ja turvallisin ajatus pölähti mieleeni:

meillä ihmisillä ei ole tässä maailmassa mitään muuta turvaa

 kuin luottamus Jumalaan. 

Niin se on. Kun kaikki muu on mennyt, jää jäljelle ainoastaan luottamus Jumalaan ja siihen, mitä Hän on Sanassaan meille luvannut: huolehtia meistä elämämme jokaisena päivänä.

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! -- Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. 
(Matt. 5:25-26, 34)

Jonkun mielestä tämä ajatus voi tuntua pelottavalta. Ettäkö luottaisin MINUN elämäni ja MINUN kontrollini jonkun toisen käsiin? Mitä järkeä siinä muka on? No, eihän siinä periaatteessa olekaan järkeä, mutta kaikkea ei aina voi perustella järjellä - varsinkaan uskoa. Juuri heittäytyminen Jumalan huolenpidon varaan tuotti minulle todella suuria vaikeuksia ennen kuin sain huomata, että kaikki hyvä tässä maailmassa on vain lahjaa Taivaalliselta Isältämme, enkä minä itse voi todellakaan kontrolloida kaikkea. Vaikka kuinka haluaisin, en voi aina pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska se ei ole mahdollista. Minä en luonut tätä maailmaa. Minä en pyöritä sitä. Minä en ole maailman napa. Minä olen pieni ihminen, mutta Jumala on suuri, ja Häneltä - yksin Häneltä! - saan voimani, iloni, energiani.

Kun kuuman kesän jälkeen muistin taas kaiken tämän, valtava rauha laskeutui sisimpääni. Alkoi hymyilyttää. Kyllä tästä selvitään.

Olen päättänyt luottaa.

Sinkun rukous

Herra, 

anna minulle kärsivällisyyttä odottaa. 

Anna viisautta päätöksiin 

ja tarkkanäköisyyttä ihmisen todellisen persoonan
näkemiseen. 

Auta näkemään kulissien ohi. 

Anna lohtua yksinäisyyden tunteisiin

ja mielen lujuutta hillitsemään itseni, 

kun hellyydenkaipuu iskee 

ja lähelläni on kiva mies. 

Auta minua pitämään omat rajani 

ja olemaan lähettämättä vääriä signaaleja (väärille) miehille. 

Anna minulle lempeyttä, 

anteeksiantoa 

ja kypsyyttä, 

jotta en kostaisi kokemiani harmeja 

muille, viattomille miehille.

Auta minua sanomaan ei ja kyllä

oikeissa kohdissa. 

Anna rohkeutta kohdatessani Sinun mielesi mukaisen miehen

ja auta minua pysymään aloillani, 

kun kohtaan jonkun, joka vie minua kauemmas Sinusta. 

Auta minua muistamaan, uskomaan ja luottamaan siihen, 

että Sinä haluat minulle vain parasta, elämäni kaikilla aloilla, 

ja että on parempi odottaa kärsivällisesti

kuin rikkoa itseään. 

Aamen. 

(Kuva täältä.)

Mennyttä maailmaa haikailemassa

Pari vuotta sitten katsoin palkitun ja kiitellyn Koirankynnen leikkaajan (ohjaus Markku Pölönen, ilm. 2004), ja päätin nyt kirjoittaa elokuvasta tarkemmin. Elokuva perustuu Veikko Huovisen samannimiseen romaaniin ja sijoittuu 1940-luvun loppuun, kun Suomi on toipumassa sodasta.

Minun on tähän väliin sanottava, että sota-ajan Suomi (sekä 1940- ja 1950-luvut ylipäätään) kiehtoo minua valtavasti. Erityisen kiinnostunut olen henkilöistä, jotka eivät vaikuttaneet itse rintamalla tai etulinjassa, vaan taustalla: naisista kuokan varressa ja tilan töitä hoitamassa miehen ollessa sotimassa, lapsista, lotista. Elämästä ylipäätään, sillä sen oli jatkuttava kaikesta huolimatta. Olen myös aina silmät ja korvat tarkkana, jos jossain kuvataan, kuinkas sitten sodan jälkeen kävikään. Sota - kuten mikään muukaan kriisi - ei nimittäin koskaan lopu rauhansopimuksen laatimiseen ja aseiden vaikenemiseen, vaan sen jälkeen pestään henkistä ja aineellista jälkipyykkiä kauan. Miten sota vaikuttaa omaisiin, jotka vastaanottavat kaiken nähneitä miehiä? Miten sota vaikuttaa tuleviin sukupolviin? Kuinka kauan jäljet näkyvät ja miten? Kuinka monen sukupolven täytyy kasvaa, ennen kuin sodan traumat eivät enää vaikuta elämään ja asenteisiin? Historiankirjoituksessa ja tarinankerronnassa ei myöskään sovi unohtaa niitä, jotka olivat sotimassa, mutta eivät olleet voittamattomia sankareita. Juuri tällainen on Mertsi (loistava Peter Franzén), elokuvan päähenkilö. Mertsi saa taistelussa kuulan kalloonsa, mutta jää kuitenkin henkiin, tosin hieman yksinkertaisena. Kun Mertsi pääsee sairaalasta töihin ja kuulee työnjohtajansa koiran kärsivän ylipitkiksi kasvaneista kynsistä, päättää Mertsi lähteä niitä leikkaamaan. Matkalla kynsien leikkuuseen hän kokeilee kaikenlaisia töitä savottamiesten parissa, kuten veden pumppaamista rekiuriin.

Mertsi (Peter Franzén) viettämässä laatuaikaa uuden nelijalkaisen ystävänsä kanssa.

Koirankynnen leikkaaja maalaa meille kuvan menneestä maailmasta, jossa työ oli kovaa, mutta sitä riitti kaikille, ja kaikkien panos oli yhtä tärkeä. Ei tarvinnut olla kaikessa paras tai ekspertti: riitti, että oli halu auttaa. Puhallettiin yhteen hiileen ja ennen kaikkea pidettiin toisista huolta, koska kaikki olivat samassa jamassa. Ruokaa oli vähän, mutta se riitti, ja jos jollekulle ei riittänyt, sitä autettiin. Lähimmäisenrakkaus oli muutenkin konkreettista - sukattomalle annettiin sukat ja kiusaamiseen puuttuttiin. Ihmiset eivät jääneet sivustakatsojiksi, koska se ei tullut kysymykseenkään niin vaikeina aikoina. Kaipaan 2010-luvun Suomeen tällaista lähimmäisenrakkauden osoittamista, josta Jeesuskin puhuu Raamatussa.

On aina ilo katsoa elokuvia, jotka ovat visuaalisesti nautittavia. Koirankynnen leikkaaja kuuluu siihen joukkoon. Suomen kaunis luonto lumi- ja metsämaisemineen pääsee oikeuksiinsa. Lisäksi elokuvassa näkyy vanhoja pieni-ikkunaisia linja-autoja ja höyryvetureita, jotka havainnollistivat mennyttä aikaa. Elokuvassa on myös paljon hiljaisia hetkiä ja verkkaista dialogia, ja siitä puuttuvat elämää suuremmat erikoisefektit. Kun tarina kuitenkin on vahva, ei sellaisia efektejä ja silmää nopeampia leikkauksia tarvita. Juuri vähäeleisyys ja pienimuotoisuus tekivät tästä elokuvasta sellaisen, jollaista tekniikka ei välttämättä takaa: elämää suuremman.

(Kuva täältä.)