Elämäntapainventaario

Hei kaikki!

Blogi on elänyt kesän ajan pientä hiljaiseloa, mutta toivon mukaan syksyn mukanaan tuomat rutiinit auttavat taas saamaan tännekin vähän eloa. Itse olen ollut kiireinen töissä, ja vapaa-aikani olen halunnut viettää muualla kuin koneella istuen.

Seuratessani muutamia ystäviäni Instagramissa huomasin heidän osallistuvan erääseen haasteeseen nimeltä #getlovedup. Itse en Instagram-tilini tietoja täällä jakele, enkä kuvamielessä aio osallistua tätäkään kautta, mutta ainakin ensimmäisten päivien aikana haasteessa on mietitty asioita, joita jokaisen olisi hyvä pysähtyä silloin tällöin miettimään elämässään. Ajattelin siksi kirjoittaa niistä tänne.

Ensimmäisen päivän haaste on elämäntapainventaario. Tarkoituksena on miettiä, minkä pisteen väliltä 1-10 antaisi itselleen elämänalueilla ihmissuhteet, terveys, ura ja hengellisyys.

Olen tällä hetkellä aika tyytyväinen elämääni, ja siksi omat pisteeni olivat aika korkeat. Kerron niistä nyt lisää.

Ihmissuhteissa antaisin itselleni numeron 7/10. Olen viime aikoina toiminut välillä itsekkäästi ja aiheuttanut harmaita hiuksia lähipiirilleni. Minun olisi tärkeä niellä temperamenttini, hymyillä vaikka ärsyttää ja yrittää käyttäytyä ikäni ja asemani mukaisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Minun tulisi muistaa kohdella lähimmäistäni niin kuin itseäni myös niissä pienimmissäkin tilanteissa, ja jos joku käyttäytyy minua kohtaan epäoikeudenmukaisesti, ei se tarkoita, että minun tulee vastata käytökseen samalla mitalla.

Terveydelle antaisin myös numeron 7/10. Olen kesän aikaan syönyt huonosti, korvannut terveelliset ateriat pelkällä ilmalla tai jollain epäterveellisellä välipalalla tai herkulla. Olen nukkunut välillä miten sattuu enkä ole kuunnellut kehoani tarpeeksi. Kuitenkin olen huomannut huonot tapani ja yrittänyt muuttaa niitä, alkanut mennä nukkumaan aiemmin ja alkanut liikkua enemmmän ja säännöllisemmin. Olen alkanut myös syömään säännöllisesti aamupalaa ja tarkkailemaan herkuttelun määrää.

Uralle antaisin numeron 8/10. Olen tehnyt töissä parhaani ja etsinyt keinoja parantaa työskentelytapojani ja tehostaa työpanostani. Lasken mukaan tähän kohtaan myös opintoni, joihin minun pitäisi jo alkaa valmistautua - ensimmäiset luennot alkavat syyskuun alussa, ja kieltenopiskelijana olisi tärkeä hieman kerrata kielioppia ja tutkia materiaalia jo etukäteen.

Hengellisyydelle antaisin jopa numeron 9/10. Jumalasuhteeni on ollut hyvä ja koen itseni läheiseksi Isän kanssa. Olen löytänyt itselleni sisäistä rauhaa ja oppinut paremmin luottamaan siihen, että Isä hoitaa huolehtimisen puolestani. Haluaisin syventyä Raamatun tutkimiseen enemmän ja löytää itselleni tulevana syksynä oman hengellisen piirin tältä uudelta paikkakunnalta. Koen itseni hieman irralliseksi, kun en ole löytänyt vielä itselleni sopivaa seurakuntayhteyttä ja uskovaisten ystävien ryhmää.

Pyydän nyt sinua, hyvä lukija, tarttumaan kynään ja paperiin tai avaamaan kirjoitusohjelman tietokoneella ja miettimään näitä aiheita myös itse. Suositeltavaa olisi tehdä pieni elämäntapainventaario kerran kuussa, jotta pystyt käyttämään energiasi parhaalla mahdollisella tavalla hyvinvointiasi ajatellen. Hyvää elokuuta, hyviä koulun- ja työnalkuja ja viimeisiä kesäloma- tai kesätyöhetkiä. Olkoon syksynne siunattu!

Anna

Kiitollinen + kysymys

Viime kuukaudet ovat kohdelleet minua hyvin. Kirjoitan yleensä vain silloin, kun menee huonosti, joten inspiraatio on ollut vähäistä. Vähän tunnen syyllisyyttä, kun en ole kirjoittanut aikoihin.

Viime aikoina on ollut paljonkin stressinaihetta, mutta kaikki on onnistunut hyvin ja kääntynyt parhain päin, kiitos Isälle siitä. Toivon, että jatkossakin elämä kohtelee minua yhtä hyvin.

[lähde]

Minulla olisi vielä kysymys. Tosiaan kun minun kohdallani tämä kirjoittaminen vähän takkuaa välillä, pitäisittekö siitä, että minä julkaisisin välillä jotain maallisempia tekstejä? Ajatuksia jostain muustakin kuin uskosta, vaikka välillä ihan arkisista asioista kuten leivonnasta tai käsitöistä? Meillä on täällä monta kirjoittajaa, jotka kirjoittavat uskonasioista, ja itsekin jatkossa niistä kirjoittaisin, mutta että saataisiin enemmän sisältöä blogiin, olisiko aivan järkyttävää että välillä julkaisisin jotain kevyempää? Hyvässä Hengessä, kuitenkin. :) Ajatuksia?

"My love is just waiting to turn your tears to roses"

Hei.

On tullut oltua vähän hiljainen viime kuukausina.

On ollut vaikeaa.

Olen maannut sängyssä täristen yön pimeinä tunteina ja vain rukoillut, että se, mikä minua valvottaa, loppuisi.

Olen päivisin ollut syömättä, pala kurkussa, istunut kädet täristen sohvalla viltin alla ja yrittänyt olla itkemättä.

En ikinä uskonut tämän menevän näin.

Ensimmäisessä postauksessani mainitsin paniikkihäiriöni ja siitä johtuneet ongelmat. Oudot tuntemukset palasivat nyt syksyllä, vaikka kaikki oli hyvin. Silti tuntui, ettei mikään ole hyvin, tai että vaikka olisikin, kohta jokin menisi perustavalla tavalla pieleen. Jokaisen koulutehtävän palautus oli tuskaa, jokainen uutinen sai kylmän hien valumaan otsaltani. Tajusin, että nyt kaikki ei ole ok, sisäisesti. Minulla diagnosoitiin yleinen ahdistuneisuushäiriö. Että kun yhdestä pääsee niin toinen tulee.

Nyt aurinko paistaa jo enemmän, sekä oikeasti että vertauskuvallisesti. Taas koettelemusten jälkeen ymmärtää enemmän. Yksi syy henkiselle romahtamiselle oli, etten antanut itselleni piirun vertaa periksi. Piti olla kympin tyttö ja siinä sivussa täydellinen vaimo ja itsenäinen, vahva nainen. En tiedä, mikä korsi katkaisi kamelin selän, mutta nyt jälkikäteen huomaan yrittäneeni ihan liikaa.

Noina vaikeimpina kuukausina ymmärsin ja sain tietää monia asioita. Ymmärsin, kuinka paljon mieheni rakastaa minua ja että hän on todella valmis kulkemaan rinnallani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Sain tietää, että kotiväelleni ei ole väliä opintomenestykselläni tai sillä, saanko kandinpaperit nyt vai vuoden päästä. Lähipiirini välittää vain siitä, että voin hyvin ja olen onnellinen. Ja yön rukouksista on ollut apua - kaikki murehtimani asiat ovat selvinneet (paitsi kesätyö, mutta kukapa siitä ei tähän aikaan vuodesta stressaisi. Kaikki aikanaan). Pystyn näillä näkymin aloittamaan ensi syksynä maisteriopintoni kuten suunittelin ja elämä jatkuu vaikka jokin menisi pieleen. Isä on pitänyt huolta ja tulee pitämään jatkossakin - se on varmaa. Minä selviän kyllä.

[Lähde]

Omaa paikkaa etsimässä

Kaikki vuodet yläasteikäsestä lukioon olen vain edennyt "virran" mukana. Hyvällä päättötodistuksella lukioon, lukiosta yliopistoon mielenkiintoisen aineen perässä.

Ensimmäisen kerran aloin oikeasti miettiä omaa paikkaani ja tehtävääni tässä maailmassa keväällä 2012. Näin silloin elokuvan Les Misérables, ja se teki minuun odottamattoman syvän ja vahvan vaikutuksen. Pieni kapinallinen sisälläni heräsi.

Tunnekuohu laantui aikanaan ja keskityin intensiivisesti inttilesken murheisiin. Yllättäen aloin nähdä unia, joissa jossain tilanteessa laulan kovalla äänellä ihmisjoukon keskellä laulua "Do you hear the people sing?". Uni toistui hieman eri muodoissa, ja koska minulla on taipumusta enneuniin, aloin miettiä sen tarkoitusta. Aloin miettiä, miten voisin itse vaikuttaa. Barrikadeille en ollut kiipeämässä, sillä en usko väkivallan minkäänlaiseen positiiviseen vaikutukseen missään tilanteessa. Liityin erään puolueen paikallisosastoon, ja unet lakkasivat hetkeksi. Koin, että tehtäväni on vaikuttaa politiikan kautta maamme ja maailmamme tilanteeseen.

Seinä tuli vastaan nopeammin kuin odotin. Kävi ilmi, että edetäkseni tällä polulla minun olisi pitänyt suunnilleen viisivuotiaasta asti toimia aktiivisesti poliittisissa nuorissa, tuntea puoli eduskuntaa ja olla valmis omasta, laihasta opiskelijan pussista maksamaan junalippuja matkustaakseni pitkin Suomea erinäisiin poliittisiin tapahtumiin. Opiskelin kaiken lisäksi aivan väärää alaa poliittista uraa ajatellen.

Sain eräänä iltana idean tämän blogin perustamisesta. Olen aina ollut omasta mielestäni hyvä kirjoittamaan, mutta en uskonut pystyväni aloittamaan tämän kaltaista blogia yksin, saati pitämään sitä pystyssä. Poliittisen vaikuttamisen sijasta halusin tuoda omaa tarinaani  ja ajatuksiani julki samalla kertoen Jumalasta ja uskosta. Sain tuulta purjeisiin näiden neljän muun bloginpitäjän positiivisesta suhtautumisesta tähän projektiin, ja tässä sitä ollaan. :)

En ole vieläkään kuitenkaan varma siitä, mitä minulta odotetaan. Ehkä tarkoitukseni on kirjoittaa ja rohkaista ihmisiä, ehkä löydän paikkani tulevan työni kautta, ehkä jotain muuta. Uskon, että vaikkei minua ole sittenkään ehkä tarkoitettu karismaattiseksi puoluejohtajaksi eikä välttämättä kirjailijaksikaan, on minun varalleni olemassa Suunnitelma. Ei sitä yhtenä päivänä vain herää valmiina. Vaikka kärsivällisyyteni on yhtä pitkä kuin oravalla, täytyy vain yrittää odottaa.

Sillä aikaa voin olla erilainen nuori ja kristitty kapinallinen, seisoa ristilippu kädessä kuvitteellisella barrikadilla ja todistaa enemmän tai vähemmän kovaan ääneen sellaista Totuutta, jonka suuri osa ihmisistä haluaa kieltää ja hiljentää.

Pieni loppumuistustus.

Minä Jane, sinä Tarzan - eli sukupuolirooleista

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja toisista kulttuureista. Joskus ei-niin-kauan-sitten naisen paikka oli nyrkin ja hellan välissä syystä että mies on luotu perheen pääksi. On vielä monessa paikassa, mikä on syvältä. Raamattua on käytetty perusteena naisen alistamiselle vuosikausia - mutta täysin väärin perustein. Nainen ehkä on (jossain tapauksissa) se herkempi osapuoli, mutta mitään kumoamatona paremmuusjärjestelyä ei ole, ihan oikeasti, olemassa.

Minähän olen aviosäädyssä ollut parisen vuotta ja parisuhdearki on täten kohdannut myös meidän lintukotoamme. Kuinka sitten perinteinen ja ei-perinteinen sukupuolijaottelu kohtaavat kaksiossa?

Lähdetäänpä alkuasetelmista. Meidän kummankaan kotona ei ikinä ole painotettu mitenkään kummankaan sukupuolen paremmuutta tai huonommuutta missään. Tiettyjen elämänvaiheitten ansiosta minusta oli teini-ikään mennessä tullut (vihainen) feministi, mitä olen osittain vieläkin. (Tietyt feministien ajamat "vapaudet" eivät kolahda minun arvomaailmaani - siksi arkailen nykyään sanoa olevani feministi. En minä halua rinnat paljaana kulkea vaikka jotkut pössöt haluavatkin).

Arjessa toteutus on hyvin samanlainen kuin kotona opittu, mutta en syytä siitä patriarkaalismia puoliksikaan niin paljon kuin paremman puoliskoni ja omaa luonnettani. Meillä kotona äiti ja mummu opettivat, että talon, talouden ja päätökset hoitaa nainen, mutta niin, että mies luulee pitävänsä johdot käsissään.  Isäni ja isoisäni tuntien se toimi heillä, mutta meillä sama systeemi pyörii niin, että mies tietää minun pitävän ne ohjat käsissäni.

Raamatussa sanotaan, että mies on perheen pää. Monen mielestä (tästä on keskusteltu) miehen tulee näin ollen sanoa se viimeinen sana perhettä koskeviin asioihin, oli kyse sitten lainan ottamisesta tai verhojen värin valinnasta. Keskusteltiin tästä teologisesti miekkoseni kanssa eräs ilta, ja tulimme tulokseen että on myös ihmisiä, joiden parisuhteessa tämä perheen pää on päättänyt että vaimo saa päättää. Ja meillä se toimii - kumpikin on tyytyväisiä. ;)

Jumala on tarkoittanut kummankin sukupuolen, ihan yhtä lailla, elämään ja tekemään asioita Jumalan kunniaksi. Raamatunluku on itselläni vielä kesken, mutta en ole tähän mennessä törmännyt yhteenkään kohtaan, jossa annettaisiin vastakkaiselle sukupuolelle "oikeus" alistaa naista yhtään minkään takia, ei edes sen, että "mies luotiin ensin" (kyllä, olen kuullut tämän väitteen pari kertaa ihan IRL). Etenkin historiallsessa kontekstissa Raamattua on pidetty yhtenä syypäänä naisen huonoon asemaan. Tietyt uskonlahkot saattavat antaa kuvan kristittyjen naisten "paikasta" kotirouvana, mutta todellisuudessa kristityllä naisella on ihan yhtä suuret mahdollisuudet olla mitä vain kuin kristityllä miehellä. Joku haluaa olla kotiäiti, joku toimitusjohtaja, joku jotain siltä väliltä - ja kaikki tämä on Raamatun mukaan okei. Kun Kirjan ottaa kauniiseen käteen ja lukaisee, niin todellisuus ei aina vastaakaan kuultua ja kuvitelmaa.

Gal. 3:26, 28
"Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. -- Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi."

P.S Sopivasti Emma Watsonkin puhui juuri, ja vielä todella hyvin, tasa-arvosta ja feminismistä. Suosittelen lukemaan! (Teksti löytyy täältä YouTube -linkin alapuolelta kaiken Emma Watson-hehkutuksen jälkeen)

P.P.S Ja tämä vastine!

Valonpilkahduksia

Vielä muutama vuosi sitten olin pahimman luokan tapakristitty. En sitä itse tajunnut, ennen kuin kaikki alkoi pikkuhiljaa romahtaa ja löysin itseni tilanteesta, johon en olisi uskonut koskaan joutuvani. Olin pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, mutta olinkin suunnattoman heikko.


Tilanteessa tartuin kaikkeen annettuun apuun, ja Luojalle kiitos siitä että sitä sain. Syksyn kuluessa luin Judith Pellan kirjasarjan Tuulen taistelukentät - ja löysin ensimmäisen valonpilkahdukseni. Kirjasarjassa kolme sisarusta taistelee elämänsä ja unelmiensa puolesta toisen maailmansodan pyörteissä. Eräs sisaruksista ei usko alussa pätkän vertaa Jumalaan ja sotkeekin elämänsä aika perinpohjaisesti. Lähetystyöntekijöiden piirissä Filippiineillä tyttö saa ohjeistusta Raamatun tutkimiseen ja oman elämänsä pohtimiseen sen valossa. Raamattuun en vielä silloin tarttunut, mutta tästä täysin fiktiivisestä Pellan kirjasta sain henkisen kannustuspotkun takalistolleni.

Tajusin pikkuhiljaa, että kuten kirjan tyttöjen, myös minun huutoni Jumalan puoleen oli kuin olikin kuultu. Vaikeuksien ei ollut tarkoitus kadota yhdessä päivässä. Kaikki vaikeudet olivat vain johtaneet tuohon hetkeen, kun tajusin, missä oikein mennään. 

Kuten sanottu, sain apua paniikkihäiriöksi kehittyneeseen tilaani. Minulla oli tukenani rakastava aviomies puhelinyhteyden päässä (hän oli silloin armeijassa) sekä vanhemmat ja sisarukset, jotka tekivät tuona vaikeana vuonna puolestani ja avukseni kaikkea sellaista, jota en pysty varmaankaan koskaan korvaamaan. Se, mitä olin pitänyt täytenä itsestäänselvyytenä, osoittautuikin siksi Jumalan lahjaksi ja avuksi, jota olin ilta illan perään rukoillut.

Olen pahemman luokan pessimisti, mitä tulee vastoinkäymisiin. Mutta silmieni avauduttua näkemään tämän elämän yksinkertaisuuden, olen pystynyt luottamaan siihen, että apua saa, kun sitä pyytää ja joskus jopa silloin kun ei edes älyä pyytää. "Kyllä Herra pitää huolen omistaan" on lause, jonka olen kuullut äidiltäni monia kertoja ja jota hoen itselleni aina kun asiat menevät päin seiniä, enemmän tai vähemmän. Ja se lause on totisinta totta.

Tätä valonpilkahdusten etsimistä voi kuvailla myös englanninkielisellä lauseella "counting your blessings". Hyvä tapa olisikin meidän jokaisen (myös allekirjoittaneen) illalla miettiä, mitä kaikkea hyvää elämässä onkaan. Ja aloittaa niistä itsestäänselvyyksistä. 

Matteus 5:25-27, 33-34:

25 "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?

26 Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!

27 Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? 33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. 34. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se kyllä pitää itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.