LUOTA!

"Luota!"

Heräsin eräänä aamuna niin, että tämä sana oli ensimmäinen asia mielessäni. Se ei ollut pelkkä sana - se oli kehotus, rohkaisu, muistutus. Sana luota kumahteli mieleni ja sydämeni sopukoissa niin vahvasti, että tiesin sen olevan Jumalalta.

Tämä läksy on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Miksi aika ajoin on vaikeaa luottaa Jumalan huolenpitoon, vaikka Hän sanassaan lupaa huolehtia kaikista tarpeistamme? Miksi on niin helppoa lähteä hosumaan yksin, omassa voimassa, vaikka tietää että Isän hoitaessa kaikki menee paljon paremmin? Mä hoidan, mä hoidan. Jos nyt vielä kokeilen ensin yksin. Ei tässä rukousta tarvita. Suomalainen menee läpi harmaan kiven silloinkin, kun kiven voisi kiertää.

Olen saanut viime aikoina huomata, että usein ne yksinkertaisimmat opetukset ja käskyt ovat Raamatussa vaikeimpia sisäistää. Kuten "luota". On helpompaa koko ajan tehdä jotain kuin jättää murheensa ja koko elämänsä Isän käsiin, koska silloin tuntuu siltä, että MINÄ ITSE kontrolloin elämääni. Minulla on siis ainoastaan illuusio siitä, että ohjaan tätä laivaa, vaikka käytännössä Jumala huolehtii kurssista, peräsimestä ja karikkojen väistämisestä. Niin: on helpompaa tehdä itse kuin luottaa. 

Mutta luottamisessa on suuri siunaus. Kun heittäydymme Herran huolenpidon varaan, siitä tulee niin suuri ilo ja rauha, ettei sitä saa omista ponnisteluista. Ja voi sitä riemua, kun kaikki kääntyy loppujen lopuksi paljon paremmaksi kuin mihin olisi omassa voimassa kyennyt!

Luota siis tänäänkin! Voit aloittaa pienistä asioista, ja ennen pitkään isojakin asioita on helpompaa antaa Jumalan hoidettavaksi. Tätä opettelen itsekin edelleen joka päivä, mutta onneksi minun Opettajani on itse kärsivällisyys.

 

Luotan siihen, että kesä tulee aikanaan.

Perustus voi olla vain Jeesus Kristus

Nuoren uskonelämäni varrella olen monta kertaa langennut siihen inhimilliseen ansaan, johon melkein jokainen uskova joskus lankeaa, eli uskon suorittamiseen omilla voimilla. Silloin yrittää rukoilla omilla voimilla, selvitä omilla voimilla, kasvaa uskossa omilla voimilla ja auttaa itse itseään. Se ei ole kuitenkaan se, mitä Jumala sinulta tahtoo. Hän tahtoo olla elämässäsi ja auttaa sinua.

Itse olen konkreettisesti huomannut, että Jumalan avulle tulee todella antautua. Pitää jättää kaikki oma suorittaminen ja omat teot. Tulee hyväksyä se, että ei itse kykene kaikkeen. Sinun tulee tyhjentyä, jotta Jeesus sinussa saisi kasvaa.

"Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä horju." Ps. 62:6-7

Psalmi kuvaa kauniisti sitä, miten vain Jumala voi olla elämämme perusta, niin että kasvamme Hänen rakkauteensa ja toivoonsa. Meidän tulee odottaa, hiljentyä Jumalan eteen ja kuiskata:"Jeesus, tässä olen ja annan kaiken. Haluan kasvaa sinun Rakkauteesi. Anna minulle Henkeäsi."

Päästä Jumala, Isämme ja Pelastajamme, kokonaan elämääsi ja anna hänen hallita kaikkea. Kuuntele häntä, kun Hän nuhtelee ja neuvoo sinua, ja antaudu Hänen syleilyynsä, kun Hän hellii sinua ilolla ja läheisyydellä.

Kutsu lähetystyöhön

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.

Matt. 28:19-20.

Kuulin lähetyskutsun vuosia sitten eräänä kesäpäivänä. Nautin lämpimästä päivästä ja pohdin mitälie. Yht' äkkiä mieleeni kirkastui kysymys "Lähdetkö lähetystyöhön?" ja vastasin siihen kummemmin miettimättä "Tottakai". Olin tuolloin käynyt vasta oman riparini ja olin täysi ummikko uskossa. Mieleeni vain kirkastui tuo kysymys ja vastasin kysymykseen tavalla joka tuntui luontevalle. Helppoa. 

Olin jo myöntynyt pyyntöön kun rupesin miettimään että enhän minä minnekkään maailmalle halua lähteä. Rakastan Suomea, vuodenaikoja ja kaikkea muutakin täällä. En voisi kuvitella viettäväni vuosia ulkomailla, varsinkaan lasten kanssa. En voi uskoa että jättäisin perheeni, ystäväni ja kaikkeni tänne ja lähtisin täysin toisenlaisiin oloihin. Jumala ei avannut minulle ovia lupaukseni jälkeen, unohdin asian ja aikaa kului puoli vuosikymmentä.

Viime kesänä tieni vei riparille, jossa vierailivat lähetystyöntekijät Namibiasta. He kysyivät kaikkien kuullen oliko kukaan kuullut lähetyskutsua; nostin käteni ylös ja kerroin avoimesti vastanneeni kutsuun myöntävästi. Oppitunti jatkui ja lähetystyöntekijät kertoivat työstään ulkomailla, lähetystyön merkityksestä ja erilaisista muodoista. Hämmennyin kuullessani että lähetystyötä voi tehdä Suomessakin kenttätyön tasolla. Näin vihdoin viimein sen suunnan jonne Jumala on minua halunnut kuljettaa. Viime viikkoina olen miettinyt haavettani kirkon nuorisotyöntekijän ammatista. Kevään yhteishakuun näyttää aukenevan kaikunpuolin täydelliseltä tuntuva linja kyseiseen ammattiin. Ehkä tarkoitukseni on kulkea sinne? Ovia aukeaa vähitellen ja lähetystyön liekki kasvaa.

Jos mieleesi nousee kutsu lähetystyöhön niin vastaa siihen rohkeasti. Jää odottamaan ja tartu tilaisuuteen. Tutkimattomat ovat Herran tiet! Kun suurempi voima on mukana niin ei lopputuloksesta voi tulla huono ja lähetystyötäkin voi tehdä niin monella tavalla, että jokaiselle varmasti löytyy jotakin. Tämän blogin kautta voit seurata miun tarinaa kohti lähetystyötä. En tietä minne suuntaan olen menossa ja millä aikataululla, mutta mieli on luottavainen.

Maailman lohdullisin ajatus

Viime viikolla vilkaisin kalenteriani puolihuolimattomasti. Hetken kuluttua katsoin sitä uudestaan, tällä kertaa täysin skarppina: elokuun puoliväli, nytkö jo?! Lehteilin kalenterini sivuja vielä pari viikkoa eteenpäin ja kaiho alkoi puristaa rintaa: suvi suloinen on kohta mennyt ja sen tilalle tulee syksy opiskeluineen, töineen, harrastuksineen ja muine aikataulutettuine arjen rientoineen. En toisaalta pystynyt edes kuvittelemaan saman rumban alkamista taas, koska hengailin vieläkin shortseissa ja sukkalaatikkoni oli täynnä puhtaita sukkia, koska en ollut tarvinnut niitä kuukauteen. Kaikki näytti ja tuntui vielä kesältä, ja tämän auringonpaisteen keskelläkö pitäisi alkaa suunnitella tulevaa syksyä? Pyh ja pah!

Nämä turhautuneet tuntemukset olivat aika kummia, koska niin kauan kuin muistan, olen rakastanut syksyä intohimoisesti. Rakastan ruskaa ja loppusyksyn kalpeankirkasta aurinkoa enemmän kuin äidinkielessäni on sille sanoja, rakastan syksyn mukanaan tuomia uusia alkuja (minun vuoteni alkaa aina syyskuusta eikä tammikuusta!), rakastan punaisia Hai-saappaitani ja värikkäitä neulepuseroitani, rakastan istua sisällä lämpimässä kun ulkona sataa kaatamalla. Nyt jokin oli kuitenkin muuttunut. Osasyynä saattoi olla se, että kesä oli ollut poikkeuksellisen kuuma ja rentouttava, mutta suurin syy lienee se, että viime keväänä uuvuin aika pahasti - niin pahasti, että jouduin käymään lääkärissä verikokeissa sekä perumaan kursseja ja muita sovittuja menoja. Ajatuskin saman rumban aloittamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Minulla oli liian hyvin muistissa se, miten väsynyt olin, miten pienetkin asiat itkettivät, miten sydän hakkasi stressin takia ja miten esimerkiksi siivoaminen tuntui välillä täysin ylitsepääsemättömältä. Tuli huoli, tuli apeus, tuli kauhu: miten minä tällä kertaa jaksan? Miten ehdin? Miten säilytän kallisarvoiset voimani, jotka olen kesän aikana saanut kerättyä?

Yhtäkkiä maailman lohdullisin ja turvallisin ajatus pölähti mieleeni:

meillä ihmisillä ei ole tässä maailmassa mitään muuta turvaa

 kuin luottamus Jumalaan. 

Niin se on. Kun kaikki muu on mennyt, jää jäljelle ainoastaan luottamus Jumalaan ja siihen, mitä Hän on Sanassaan meille luvannut: huolehtia meistä elämämme jokaisena päivänä.

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! -- Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. 
(Matt. 5:25-26, 34)

Jonkun mielestä tämä ajatus voi tuntua pelottavalta. Ettäkö luottaisin MINUN elämäni ja MINUN kontrollini jonkun toisen käsiin? Mitä järkeä siinä muka on? No, eihän siinä periaatteessa olekaan järkeä, mutta kaikkea ei aina voi perustella järjellä - varsinkaan uskoa. Juuri heittäytyminen Jumalan huolenpidon varaan tuotti minulle todella suuria vaikeuksia ennen kuin sain huomata, että kaikki hyvä tässä maailmassa on vain lahjaa Taivaalliselta Isältämme, enkä minä itse voi todellakaan kontrolloida kaikkea. Vaikka kuinka haluaisin, en voi aina pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska se ei ole mahdollista. Minä en luonut tätä maailmaa. Minä en pyöritä sitä. Minä en ole maailman napa. Minä olen pieni ihminen, mutta Jumala on suuri, ja Häneltä - yksin Häneltä! - saan voimani, iloni, energiani.

Kun kuuman kesän jälkeen muistin taas kaiken tämän, valtava rauha laskeutui sisimpääni. Alkoi hymyilyttää. Kyllä tästä selvitään.

Olen päättänyt luottaa.