Maailman lohdullisin ajatus

Viime viikolla vilkaisin kalenteriani puolihuolimattomasti. Hetken kuluttua katsoin sitä uudestaan, tällä kertaa täysin skarppina: elokuun puoliväli, nytkö jo?! Lehteilin kalenterini sivuja vielä pari viikkoa eteenpäin ja kaiho alkoi puristaa rintaa: suvi suloinen on kohta mennyt ja sen tilalle tulee syksy opiskeluineen, töineen, harrastuksineen ja muine aikataulutettuine arjen rientoineen. En toisaalta pystynyt edes kuvittelemaan saman rumban alkamista taas, koska hengailin vieläkin shortseissa ja sukkalaatikkoni oli täynnä puhtaita sukkia, koska en ollut tarvinnut niitä kuukauteen. Kaikki näytti ja tuntui vielä kesältä, ja tämän auringonpaisteen keskelläkö pitäisi alkaa suunnitella tulevaa syksyä? Pyh ja pah!

Nämä turhautuneet tuntemukset olivat aika kummia, koska niin kauan kuin muistan, olen rakastanut syksyä intohimoisesti. Rakastan ruskaa ja loppusyksyn kalpeankirkasta aurinkoa enemmän kuin äidinkielessäni on sille sanoja, rakastan syksyn mukanaan tuomia uusia alkuja (minun vuoteni alkaa aina syyskuusta eikä tammikuusta!), rakastan punaisia Hai-saappaitani ja värikkäitä neulepuseroitani, rakastan istua sisällä lämpimässä kun ulkona sataa kaatamalla. Nyt jokin oli kuitenkin muuttunut. Osasyynä saattoi olla se, että kesä oli ollut poikkeuksellisen kuuma ja rentouttava, mutta suurin syy lienee se, että viime keväänä uuvuin aika pahasti - niin pahasti, että jouduin käymään lääkärissä verikokeissa sekä perumaan kursseja ja muita sovittuja menoja. Ajatuskin saman rumban aloittamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Minulla oli liian hyvin muistissa se, miten väsynyt olin, miten pienetkin asiat itkettivät, miten sydän hakkasi stressin takia ja miten esimerkiksi siivoaminen tuntui välillä täysin ylitsepääsemättömältä. Tuli huoli, tuli apeus, tuli kauhu: miten minä tällä kertaa jaksan? Miten ehdin? Miten säilytän kallisarvoiset voimani, jotka olen kesän aikana saanut kerättyä?

Yhtäkkiä maailman lohdullisin ja turvallisin ajatus pölähti mieleeni:

meillä ihmisillä ei ole tässä maailmassa mitään muuta turvaa

 kuin luottamus Jumalaan. 

Niin se on. Kun kaikki muu on mennyt, jää jäljelle ainoastaan luottamus Jumalaan ja siihen, mitä Hän on Sanassaan meille luvannut: huolehtia meistä elämämme jokaisena päivänä.

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! -- Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. 
(Matt. 5:25-26, 34)

Jonkun mielestä tämä ajatus voi tuntua pelottavalta. Ettäkö luottaisin MINUN elämäni ja MINUN kontrollini jonkun toisen käsiin? Mitä järkeä siinä muka on? No, eihän siinä periaatteessa olekaan järkeä, mutta kaikkea ei aina voi perustella järjellä - varsinkaan uskoa. Juuri heittäytyminen Jumalan huolenpidon varaan tuotti minulle todella suuria vaikeuksia ennen kuin sain huomata, että kaikki hyvä tässä maailmassa on vain lahjaa Taivaalliselta Isältämme, enkä minä itse voi todellakaan kontrolloida kaikkea. Vaikka kuinka haluaisin, en voi aina pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska se ei ole mahdollista. Minä en luonut tätä maailmaa. Minä en pyöritä sitä. Minä en ole maailman napa. Minä olen pieni ihminen, mutta Jumala on suuri, ja Häneltä - yksin Häneltä! - saan voimani, iloni, energiani.

Kun kuuman kesän jälkeen muistin taas kaiken tämän, valtava rauha laskeutui sisimpääni. Alkoi hymyilyttää. Kyllä tästä selvitään.

Olen päättänyt luottaa.