Uskomaton nainen

Olen kuullut otsikon sanat lukuisia kertoja kylmällä ja kovalla äänenpainolla. Silloin en ole osannut tehdä jotakin, ymmärtänyt tehdä jotakin tai olen mokannut jotakin. Jotakin, jota isäni minulta odotti ja vaati. Joka kerta petyin itseeni ja lupasin mielessäni, että seuraavan kerran osaan kun isäni pyytää. En silti koskaan tuntunut riittävän. Nuo sanat satuttivat enemmän kuin jokin tavallinen haukkumasana. Olin ollut isälleni pettymys naisena. Ihailin vahvoja naisia ympärilläni, äitiäni ja mummoani. He olivat naisia, joilla oli vahva oma mielipide ja kyky huolehtia muista, mutta silti he olivat herkkiä ja kauniita. Halusin olla kuten he, yhtä menestyksekäs naisena olemisessa.

Sydämeni kääntyi ympäri kun kuulin nuo sanat mieheni suusta minulle osoitettuina. Olinko tuottanut hänelle pettymyksen? Mitä olin tehnyt väärin? Kuitenkin syli jossa olin ja äänenpaino jolla hän sanoi nuo sanat kielivät jotain aivan muuta kuin pettymystä. Nieleskelin hetken ja pohdin hänen sanojensa merkitystä ja viestiä. Tokaisullaan hän halusi ilmaista tyytyväisyyttä ja onneaan. Olinkin onnistunut naisena, naiseudessa. En ollutkaan pettymys. Sydämeeni levisi lämpö. Jumalani oli antanut minulle rukousvastauksen mieheni kautta. Vihaamani sanat muuttuivat suuremmaksi kehuksi kuin olin koskaan aiemmin saanut.

Olin muutoman viikon rukoillut Jumalalta sitä että hän näyttäisi minulle kauneuteni. Sen kauneuden, jota naiset eivät usko itsessään olevan. Rukoilin myös, että Jumalani näyttäisi minulle haavani jota syvällä sisimmässäni kannan, rukoilin tuolle haavalle parannusta. Käännyin näissä asioissa vihdoin Jumalan puoleen ja sain vastauksen, jota en ollut ilman rukousta keneltäkään saanut. Jumala käänti minulle kamalat sanat ihastuttavaksi kehuksi, rakkaudenosoitukseksi. Hän näytti haavan, jonka nuo sanat olivat tehneet ja Hän paranti tuon haavan samoilla sanoilla. Jumala sanoi minulle ensin mieheni kautta "uskomaton nainen" ja sitten vielä myöhemmin rukouksessa nuo sanat uudelleen. Sain kokea suurta lämpöä ja rakkautta Jumalaltamme.

Sinä, sinä nainen siellä - Olet uskomaton. Olet uskomaton nainen! Pyydä Jumalaa näyttämään myös sinulle kauneutesi ja ota tuo lahja vastaan kun hän sitä tarjoaa. Pyydä Jumalaa näyttämään haavasi ja anna hänen parantaa ne. Eheydy, kasva Jumalan naiseksi. Hän haluaa olla suhteessa meihin. Hän haluaa näyttää meille millaisia aarteita me olemme - kunhan me vain pyydänne sitä. Rakasta Herraa Jumalaasi koko mielestäsi ja sielustasi. Rukoilen, että Jumala näyttäisi sinulle kuinka uskomaton nainen oletkaan. Rauhoitu Hänen puoleensa ja kuuntele mitä Hänellä on sanottavaa. Et tarvitese miestä rinnallesi saavuttaaksesi jotain suurta naiseudessa tai naisena olemisessa. Tarvitset vierellesi Jumalan. 

"My love is just waiting to turn your tears to roses"

Hei.

On tullut oltua vähän hiljainen viime kuukausina.

On ollut vaikeaa.

Olen maannut sängyssä täristen yön pimeinä tunteina ja vain rukoillut, että se, mikä minua valvottaa, loppuisi.

Olen päivisin ollut syömättä, pala kurkussa, istunut kädet täristen sohvalla viltin alla ja yrittänyt olla itkemättä.

En ikinä uskonut tämän menevän näin.

Ensimmäisessä postauksessani mainitsin paniikkihäiriöni ja siitä johtuneet ongelmat. Oudot tuntemukset palasivat nyt syksyllä, vaikka kaikki oli hyvin. Silti tuntui, ettei mikään ole hyvin, tai että vaikka olisikin, kohta jokin menisi perustavalla tavalla pieleen. Jokaisen koulutehtävän palautus oli tuskaa, jokainen uutinen sai kylmän hien valumaan otsaltani. Tajusin, että nyt kaikki ei ole ok, sisäisesti. Minulla diagnosoitiin yleinen ahdistuneisuushäiriö. Että kun yhdestä pääsee niin toinen tulee.

Nyt aurinko paistaa jo enemmän, sekä oikeasti että vertauskuvallisesti. Taas koettelemusten jälkeen ymmärtää enemmän. Yksi syy henkiselle romahtamiselle oli, etten antanut itselleni piirun vertaa periksi. Piti olla kympin tyttö ja siinä sivussa täydellinen vaimo ja itsenäinen, vahva nainen. En tiedä, mikä korsi katkaisi kamelin selän, mutta nyt jälkikäteen huomaan yrittäneeni ihan liikaa.

Noina vaikeimpina kuukausina ymmärsin ja sain tietää monia asioita. Ymmärsin, kuinka paljon mieheni rakastaa minua ja että hän on todella valmis kulkemaan rinnallani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Sain tietää, että kotiväelleni ei ole väliä opintomenestykselläni tai sillä, saanko kandinpaperit nyt vai vuoden päästä. Lähipiirini välittää vain siitä, että voin hyvin ja olen onnellinen. Ja yön rukouksista on ollut apua - kaikki murehtimani asiat ovat selvinneet (paitsi kesätyö, mutta kukapa siitä ei tähän aikaan vuodesta stressaisi. Kaikki aikanaan). Pystyn näillä näkymin aloittamaan ensi syksynä maisteriopintoni kuten suunittelin ja elämä jatkuu vaikka jokin menisi pieleen. Isä on pitänyt huolta ja tulee pitämään jatkossakin - se on varmaa. Minä selviän kyllä.

[Lähde]

Perustus voi olla vain Jeesus Kristus

Nuoren uskonelämäni varrella olen monta kertaa langennut siihen inhimilliseen ansaan, johon melkein jokainen uskova joskus lankeaa, eli uskon suorittamiseen omilla voimilla. Silloin yrittää rukoilla omilla voimilla, selvitä omilla voimilla, kasvaa uskossa omilla voimilla ja auttaa itse itseään. Se ei ole kuitenkaan se, mitä Jumala sinulta tahtoo. Hän tahtoo olla elämässäsi ja auttaa sinua.

Itse olen konkreettisesti huomannut, että Jumalan avulle tulee todella antautua. Pitää jättää kaikki oma suorittaminen ja omat teot. Tulee hyväksyä se, että ei itse kykene kaikkeen. Sinun tulee tyhjentyä, jotta Jeesus sinussa saisi kasvaa.

"Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä horju." Ps. 62:6-7

Psalmi kuvaa kauniisti sitä, miten vain Jumala voi olla elämämme perusta, niin että kasvamme Hänen rakkauteensa ja toivoonsa. Meidän tulee odottaa, hiljentyä Jumalan eteen ja kuiskata:"Jeesus, tässä olen ja annan kaiken. Haluan kasvaa sinun Rakkauteesi. Anna minulle Henkeäsi."

Päästä Jumala, Isämme ja Pelastajamme, kokonaan elämääsi ja anna hänen hallita kaikkea. Kuuntele häntä, kun Hän nuhtelee ja neuvoo sinua, ja antaudu Hänen syleilyynsä, kun Hän hellii sinua ilolla ja läheisyydellä.

Maailman lohdullisin ajatus

Viime viikolla vilkaisin kalenteriani puolihuolimattomasti. Hetken kuluttua katsoin sitä uudestaan, tällä kertaa täysin skarppina: elokuun puoliväli, nytkö jo?! Lehteilin kalenterini sivuja vielä pari viikkoa eteenpäin ja kaiho alkoi puristaa rintaa: suvi suloinen on kohta mennyt ja sen tilalle tulee syksy opiskeluineen, töineen, harrastuksineen ja muine aikataulutettuine arjen rientoineen. En toisaalta pystynyt edes kuvittelemaan saman rumban alkamista taas, koska hengailin vieläkin shortseissa ja sukkalaatikkoni oli täynnä puhtaita sukkia, koska en ollut tarvinnut niitä kuukauteen. Kaikki näytti ja tuntui vielä kesältä, ja tämän auringonpaisteen keskelläkö pitäisi alkaa suunnitella tulevaa syksyä? Pyh ja pah!

Nämä turhautuneet tuntemukset olivat aika kummia, koska niin kauan kuin muistan, olen rakastanut syksyä intohimoisesti. Rakastan ruskaa ja loppusyksyn kalpeankirkasta aurinkoa enemmän kuin äidinkielessäni on sille sanoja, rakastan syksyn mukanaan tuomia uusia alkuja (minun vuoteni alkaa aina syyskuusta eikä tammikuusta!), rakastan punaisia Hai-saappaitani ja värikkäitä neulepuseroitani, rakastan istua sisällä lämpimässä kun ulkona sataa kaatamalla. Nyt jokin oli kuitenkin muuttunut. Osasyynä saattoi olla se, että kesä oli ollut poikkeuksellisen kuuma ja rentouttava, mutta suurin syy lienee se, että viime keväänä uuvuin aika pahasti - niin pahasti, että jouduin käymään lääkärissä verikokeissa sekä perumaan kursseja ja muita sovittuja menoja. Ajatuskin saman rumban aloittamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Minulla oli liian hyvin muistissa se, miten väsynyt olin, miten pienetkin asiat itkettivät, miten sydän hakkasi stressin takia ja miten esimerkiksi siivoaminen tuntui välillä täysin ylitsepääsemättömältä. Tuli huoli, tuli apeus, tuli kauhu: miten minä tällä kertaa jaksan? Miten ehdin? Miten säilytän kallisarvoiset voimani, jotka olen kesän aikana saanut kerättyä?

Yhtäkkiä maailman lohdullisin ja turvallisin ajatus pölähti mieleeni:

meillä ihmisillä ei ole tässä maailmassa mitään muuta turvaa

 kuin luottamus Jumalaan. 

Niin se on. Kun kaikki muu on mennyt, jää jäljelle ainoastaan luottamus Jumalaan ja siihen, mitä Hän on Sanassaan meille luvannut: huolehtia meistä elämämme jokaisena päivänä.

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! -- Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. 
(Matt. 5:25-26, 34)

Jonkun mielestä tämä ajatus voi tuntua pelottavalta. Ettäkö luottaisin MINUN elämäni ja MINUN kontrollini jonkun toisen käsiin? Mitä järkeä siinä muka on? No, eihän siinä periaatteessa olekaan järkeä, mutta kaikkea ei aina voi perustella järjellä - varsinkaan uskoa. Juuri heittäytyminen Jumalan huolenpidon varaan tuotti minulle todella suuria vaikeuksia ennen kuin sain huomata, että kaikki hyvä tässä maailmassa on vain lahjaa Taivaalliselta Isältämme, enkä minä itse voi todellakaan kontrolloida kaikkea. Vaikka kuinka haluaisin, en voi aina pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska se ei ole mahdollista. Minä en luonut tätä maailmaa. Minä en pyöritä sitä. Minä en ole maailman napa. Minä olen pieni ihminen, mutta Jumala on suuri, ja Häneltä - yksin Häneltä! - saan voimani, iloni, energiani.

Kun kuuman kesän jälkeen muistin taas kaiken tämän, valtava rauha laskeutui sisimpääni. Alkoi hymyilyttää. Kyllä tästä selvitään.

Olen päättänyt luottaa.