Poika laittaa viestiä tytölle: "Me ollaan taas unohdettu
ne kahvit." Tyttö vastaa, että niin ollaan, ja nyt kyllä pitäisi oikeasti
nähdä, kun oli puhetta jo vuosi sitten, hahaa. Ja katso - niin myös käy. Poika ja tyttö sopivat tapaavansa seuraavalla viikolla. Poika
ehdottaa tapaamispaikkaa ja -aikaa.
***
Ylläoleva tarina on tosi, tosin kyseessä oli ihan vain epäromanttinen kaveritapaaminen. Halusin silti ottaa sen esimerkiksi ja vertailukohdaksi aiheesta nimeltä uskovaiset ja deittailu. Näin sen nimittäion pitäisi mennä: ei hämäriä signaaleja, vatvomista ja pelailua, ei laskelmointia ("jos tykkään tuosta kuvasta, mutta viivyttelen viestiin vastaamisessa, niin en ole liian päällekäyvä"), vaan avointa ja reilua meininkiä. Ei turhaa draamaa. Voiko moinen lunkius olla mahdollista, kun paineet tulevan puolison löytymiseksi saattavat olla kovat ja kandidaatteja harmittavan vähän?
Vastaus edeltävään kysymykseen: kyllä voi. Oma neuvoni kaikille kristityille sinkkutytöille, -pojille, -miehille ja -naisille on, että relatkaa ny vähän! :D Ei se ensimmäinen kahvila- tai leffakäynti tarkoita, että seuraavaksi pitää sopia hääpäivä! Seurustelussa ei ole kyse mistään muusta kuin siihen toiseen ihmiseen tutustumisesta - ja tämän tutustumisen on tarkoitus antaa infoa siitä, haluaako ko. pari mennä naimisiin. Joskus seurustelu päättyy avioitumiseen, joskus ei. Sellaista on elämä. Mutta sitä ei voi tietää, ellei toiseen tutustu kunnolla. Ja tutustuminen taas tarkoittaa sitä kahvilassa ja muualla käyntiä, jutustelua, ajan viettämistä yhdessä.
Ei siis ole mihinkään kiire. Juo se kupponen kuumaa rauhallisin mielin.
Heipä hei taas!
VastaaPoistaOlen se anonyymi, joka kommentoi tilannettaan postaukseesi aiheesta "Neuvoja nuoremmalle itselleni". :)
Vaikka silloin päätinkin, että annan vain olla ja jätän miehelle mahdollisuuden ottaa minuun yhteyttä, huomasin kuitenkin hyvin pian, etten osaa päästää irti, jos asiaa jää sillä tavalla ilmaan roikkumaan. Niinpä päätin kysyä häneltä vielä kerran suoraan, mitä hän minusta ajattelee. Aluksi hän kierteli ja vastasi täysin ohi kysymyksen. Painostuksen alla hän lopulta sai sanottua, että olen kaverina ihan mukava, mutta hän ei ole valmis parisuhteeseen. Hänelle riitti, että olemme vain kavereita. Toivotin hyvät jatkot ja katkaisin yhteydenpidon.
Tästä on jo kaksi kuukautta, mutta miehestä yli pääseminen tuntuu edelleen vaikealta. Tähän on monta syytä. Ensinnäkin olen pelännyt tehneeni virheen, kun en alkanut hänen kaverikseen. Sitten kuitenkin tajuan, että en olisi koskaan päässyt hänestä yli, jos olisimme jääneet jollekin epämääräiselle kaverisektorilla. Ja olishan se ollut tosi kiusallista, kun minä kuitenkin kerroin hänelle tunteistani.
Yli pääsemisestä on tehnyt vaikeaa myös se, että vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, miten paljon hän satutti minua käytöksellään. Sillehän ei voi mitään, jos ei toisesta tykkää, mutta voisi silti olla rehellinen. Tuntui todella pahalta, kun on itse todella ihastunut ja toinen kohtelee kylmästi ja välinpitämättömästi, mutta sitten, kun yrittää kysyä asiasta, antaa kuitenkin ymmärtää, että jotain tunteita voisi olla. Epävarmuus oli kaikista kamalinta, kun ei tiennyt, kumpaa uskoa; hänen tekojaan vai sanojaan.
Mies ei välittänyt minusta yhtään. Silti jaksoin vain yrittää ja yrittää. Harmittaa, että annoin kohdella itseäni kuin kynnysmattoa ja vielä uskoin jossain vaiheessa ansaitseeni sen. Tietenkin suhteessani mieheen oli vielä yksi sellainen perustavanlaatuinen ongelma, ettei hän ole uskossa.
Olen kanssasi täysin samaa mieltä tuosta, että seurustellessa ja ihmissuhteissa yleensäkin pitäisi olla rehellinen ja suora. Pelien pelaaminen ei ole oikein.
Olen rukoillut, että Jumala johdattaisi puolison valinnassa ja olisi minun kanssani. En tiedä enää, miten monta pettymystä kestän. Minulla ei tosiaan ole kuin kolme tapailukokemusta ja kaikki ovat menneet enemmän mönkään. :( Teinivuosina kerroin tunteistani pojalle, joka nauroi minulle päin naamaa ja kiusasi asiasta kavereidensa kanssa puoli vuotta. Se oli todella nöyryyttävää. Sitten oli tämä tapaus ja kuukausi sitten yksi tapaus, jossa mies sanoi, että vaikutan tosi mukavalta, mutta ulkönäköni ei riitä hänelle. No, eikai tässä auta lannistua. Jumala tiet ovat tutkimattomat. Kaippa tällakin on jokin tarkoitus ja lopulta saan puolison, joka minulle on tarkoitettu. Jumala kuitenkin haluaa minulle vain parasta.
Hei rakas anonyymi,
Poistaheti aluksi pahoittelen tätä hyyyyyvin myöhäistä vastausta! Käyn tämän blogin sähköpostissa vain harvoin, joten sain ilmoituksen kommentistasi vasta nyt, kun tulin luonnostelemaan uutta tekstiä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös niin? :) Toivottavasti tämä vastaus tavoittaa sinut vielä!
Ensinnäkin, hitsi että oon pahoillani sun puolesta! Onpas sun tielle osunut monta törppöä :( Pahin törppö on ehkä mielestäni se, joka sanoi, ettei ulkonäkösi riitä hänelle. Jokainen on kaunis omalla tavallaan ja makuja on monia, joten ilmeisesti et vain ollut hänen tyyppiään. Harmi, ettei kundi osannut ilmaista itseään paremmin. Ja se teini, joka nauroi sinulle ja tunteillesi? Kammottavaa, mutta et valitettavasti ole ainoa. Pojat kehittyvät niin myöhään - paljon tyttöjä myöhemmin - että sen ikäisenä he yksinkertaisesti eivät osaa käsitellä moisia tunteita ja sellaisia kohdatessaan vetävät kaiken läskiksi, koska ovat itse niin hämmentyneitä ja ehkä vähän säikähtävätkin. Tottakai pitää kavereille esittää kovaa jätkää.
Yksi valtavan hyvä opetus, jonka olen kuullut seurustelusta ja romanttisista suhteista, on tämä: et ole koskaan kyllin hyvä väärälle ihmiselle. Kun kahden ihmisen luonteenpiirteet, arvot ja kiinnostuksen kohteet eivät kohtaa, syntyy vain kitkaa. Jos et kelpaa jollekulle, anna sen ihmisen mennä, koska muutoin joudut kilpailemaan tämän ihmisen huomiosta koko loppuikäsi – ja se voi olla aika uuvuttavaa. Jossain tuolla on sellainen mies, jolle juuri SINÄ olisit hänen unelmiensa nainen! :)
Mutta sitten tähän mieheen, johon ihastuit, ja joka halusikin lopulta olla vain kavereita. Aplodeeraan sulle täällä ruudun toisella puolella rohkeudellesi, hienoa! Olit tosi rohkea kun kysyit suoraan tyypiltä, että mitä hän tuntee, etkä hyväksynyt väistelyä vastaukseksi! Loistavaa :) Vaikuttaa siltä, että kyseinen kundi ei sut tavatessaan oikein itsekään tiennyt, mitä haluaa – suhdetta tai pelkkää kaveruutta. Kirjoitit aiemmassa kommentissasi näin: ”Olen kovasti kaivannut rinnalle ihmistä, joka välittää minusta. Kuitenkin alusta lähtien tämä poika on ollut minua kohtaan kovin kylmä; ei yhtään oma-aloitteinen ja vähäsanainen. Vaikka olen häneltä suoraan kysynyt, pitääkö hän minusta vai ei, suoraa vastausta en ole saanut. Hän yleensä on ehdottanut tapaamista tai vastannut jotain ympäripyöreää.” Ikävä kyllä taisit saada vastauksen heti toisesta lauseesta: poika oli alusta saakka kylmä, vähäsanainen ja aloitteeton. Tiedän itse, miltä tuntuu, kun koko sielu ja sisin huutaa läheisyyttä jonkun kanssa, ja sitä toivoo saavansa ensimmäiseltä tyypiltä, joka osoittaa edes jotain huomiota. Mutta silloin on vaarana ihastua ja kiintyä täysin vääränlaiseen ihmiseen, koska motiivit ja lähtökohdat ovat väärät. Muiden mielestä koko ihmissuhde näyttää alusta asti tuhoon tuomitulta, mutta jos on itse vaaleanpunaiset lasit silmillä, ehkä vähän yksinäinenkin ja muuta, ei sitä huomaa. Tai sitten vain sysää mielestään ne pienet omatunnon äänet, jotka varoittavat kyseisestä henkilöstä. Sitä ei itse halua nähdä niitä varoitusmerkkejä, jotka ovat ilmassa. Jos miekkonen ei vielä ollut uskossa, niin homma vaikuttaa aika selvältä.
(JATKUU)
Olen myös itse ollut aivan liian monta kertaa tilanteessa, jossa kärvistellään ja hissutellaan kuin munan kuorilla sellaisessa hengaus-välitilassa: tapaillaan ja nähdään, mutta koskaan ei oikein ole selvää, että onko nyt ilmassa romantiikkaa vai onko tämä vain pelkkää neutraalia kaveruutta. Kumpikaan ei halua ottaa asiaa puheeksi, koska silloin on vaarana, että menettää toisen lopullisesti. Välitila-hengailulla kuitenkin saa olla toisen kanssa ja sehän on pääasia, eikö? Ei aina. Ei silloin, kun siitä tulee itselle surua ja kipua. Joskus paras vaihtoehto on katkaista välit kokonaan, kuten hienosti teitkin. Nykyaika suosii sitoutumattomuutta ja vapautta, ja tietyltä osin ne ovatkin hienoja asioita, mutta aina ne eivät toimi. Ihmissuhteissa on kuitenkin kyse tasapuolisuudesta: kun annat jotain, saat jotain, ja tämä on molemminpuolista. Jos huomaat olevasi tilanteessa, että itse vain annat ja annat ja annat kaiken mitä sinulla on, sydämessäsi ja sisimmässäsi, mutta se toinen ei tule vastaan ollenkaan, niin silloin se ei ole oikein. On tosiaan parempi olla pitämättä yhteyttä johonkin ihmiseen, jos yhteydenpidosta saa vain särkyneen sydämen. Ei se helppoa ole, eikä kivaa, mutta sellaista elämä vain joskus on. :/
PoistaOli miten oli, mun mielestä sun kannattaa nyt antaa itsellesi vain lupa surra. Raamatussa käsketään itkeä itkevien kanssa, ja nyt mä tässä vain haluan myötätuntoisesti sanoa sulle, että kyllä sulla on ollut ikäviä ja inhottavia kokemuksia, jotka ovat varmasti satuttaneet. <3 Vaikka jokin ihmissuhde (yksipuolinenkin!) olisi kestänyt vain pari viikkoa, tuntemasi tunteet ovat olleet aitoja, eikä niitä voi verrata mihinkään muuhun tai ottaa pois. Niille kannattaa antaa aikaa. Kirjoita tälle miehelle vaikka kirje kaikista tunteistasi, jota et luonnollisesti koskaan näytä hänelle. Voit vaikka repiä tai polttaa kirjeen sitten, kun olet valmis. Tai mitä ikinä keksitkään :) Olen itsekin elämässäni vain väistellyt negatiivisia tunteita, mutta nykyään olen oppinut, että ne kannattaa kohdata. Itke niin kauan kuin itkettää, ja sitten jos suututtaa, niin huuda vaikka yksin vessassa tai hakkaa tyynyjä. Lopulta huomaat, että kun ne tunteet on käsitellyt, ne vain häviävät. Ja näin pääset taas eteenpäin.
Lopussa kirjoitit uskovasi, että Jumala haluaa sinulle vain parasta. NÄIN ON! Aamen! Paras tapa navigointiin vastakkaisen sukupuolen kanssa on – niin mälsältä kuin se kuulostaakin – tutustuminen itseensä. Kun tunnet itsesi ja ennen kaikkea arvostat itseäsi, alat luonnostasi tuntea vetoa terveisiin ihmisiin, joilla on puhtaita jauhoja pussissa. Suosittelen nyt paastoaikana paitsi lukemaan Raamattua, myös viettämään aikaa ihan vain Jumalan läsnäolossa. Hän niin kaipaa vain olla meidän kanssamme! Kun opit tietämään ja tuntemaan, miten val-ta-va-sti Jumala rakastaa sua, tunnet myös arvosi! Silloin et enää kiinny vääriin miehiin, joilta et saa vastarakkautta ja joilla on ikäviä taka-ajatuksia. Alat tuntea itsesi siksi kallisarvoiseksi Jumalan prinsessaksi, Kuninkaan tyttäreksi, joka olet. Tämä voi viedä aikaa ja olla hankalaa, mutta se on ehdottomasti kaiken vaivan arvoista. :)
Huh, tulipas piiiitkä vastaus - niin pitkä, että piti laittaa kahteen osaan! Toivottavasti vastasin tyhjentävästi :) Jos sulta sujuu englanti niin suosittelen lämpimästi tutustumaan sivustoon www.truelovedates.com – aivan loistavia opetuksia ihmissuhteista ja seurustelusta kristillisestä näkökulmasta, mutta myös tervettä järkeä käyttäen.
Siunausta kevääseen ja kaikkea hyvää sulle!
Kiitos vastausestasi!
PoistaNyt on kulunut puoli vuotta enkä ole vieläkään päässyt hänestä täysin yli. Toki asia on mennyt eteen päin; en ajattele häntä enää niin usein (kuitenkin edelleen päivittäin edes ohikiitävän hetken). Välillä on vaikeampia ja välillä parempia kausia. Huonoina kausina turhauttaa ihan valtavasti, että ajattelen ihmistä, jonka en ehtinyt tavata kuin kolme kertaa. En ymmärrä, miksi rakastuin häneen niin palavasti, vaikka hän oli minulle täysin väärä ihminen. Tuntuu, etten pohjimmiltani edes haluaisi täysin päästää hänestä irti, vaan edelleen elättelen toiveita, että meistä joskus tulisi jotain ja kaikki olisi toisin. Haluaisin todella päästä tästä toiveesta eroon.
On myös jännä huomata, että jos minulla on ns. uusi mies kiikarissa, tämä alkuperäinen rakkauden kohde menee syrjemmälle, mutta jos suhde ei etenekään mihinkään, pääsen uudesta miekkosesta nopeasti yli ja palaan takaisin alkuperäiseen ongelmaan...
Höh Anonyymi, onpas ikävää kuulla :/ Kuulostaa tosi laimealta sanoa näin, mutta kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa! ♥ Joskus joku ihminen vain kolahtaa, vaikka olisikin tavannut vain muutaman kerran. Mulla se on mennyt vähän liian monta kertaa niin, että olen rakennellut pintapuolisesti "tuntemastani" tyypistä massiivisia pilvilinnoja vaaleanpunaiselle taivaalle... vain huomatakseni, että lyhyen ajan kuluttua ne romahtavat rytinällä alas, kun tyyppi on paljastunut varatuksi, mälsäksi tai muuten vaan ei-niin-ihanaksi. Huoh. Jospa sitä pikkuhiljaa oppisi lopettamaan sen maalailun. :P
PoistaJoka tapauksessa, uskon että jonain päivänä sulle (ja mulle! Tiedän miltä tuntuu, kun jotakuta on vaikeaa saada mielestään) tulee vastaan joku vielä ihanampi, jonka jälkeen et enää muistakaan tuota miekkosta. :)