Mennyttä maailmaa haikailemassa

Pari vuotta sitten katsoin palkitun ja kiitellyn Koirankynnen leikkaajan (ohjaus Markku Pölönen, ilm. 2004), ja päätin nyt kirjoittaa elokuvasta tarkemmin. Elokuva perustuu Veikko Huovisen samannimiseen romaaniin ja sijoittuu 1940-luvun loppuun, kun Suomi on toipumassa sodasta.

Minun on tähän väliin sanottava, että sota-ajan Suomi (sekä 1940- ja 1950-luvut ylipäätään) kiehtoo minua valtavasti. Erityisen kiinnostunut olen henkilöistä, jotka eivät vaikuttaneet itse rintamalla tai etulinjassa, vaan taustalla: naisista kuokan varressa ja tilan töitä hoitamassa miehen ollessa sotimassa, lapsista, lotista. Elämästä ylipäätään, sillä sen oli jatkuttava kaikesta huolimatta. Olen myös aina silmät ja korvat tarkkana, jos jossain kuvataan, kuinkas sitten sodan jälkeen kävikään. Sota - kuten mikään muukaan kriisi - ei nimittäin koskaan lopu rauhansopimuksen laatimiseen ja aseiden vaikenemiseen, vaan sen jälkeen pestään henkistä ja aineellista jälkipyykkiä kauan. Miten sota vaikuttaa omaisiin, jotka vastaanottavat kaiken nähneitä miehiä? Miten sota vaikuttaa tuleviin sukupolviin? Kuinka kauan jäljet näkyvät ja miten? Kuinka monen sukupolven täytyy kasvaa, ennen kuin sodan traumat eivät enää vaikuta elämään ja asenteisiin? Historiankirjoituksessa ja tarinankerronnassa ei myöskään sovi unohtaa niitä, jotka olivat sotimassa, mutta eivät olleet voittamattomia sankareita. Juuri tällainen on Mertsi (loistava Peter Franzén), elokuvan päähenkilö. Mertsi saa taistelussa kuulan kalloonsa, mutta jää kuitenkin henkiin, tosin hieman yksinkertaisena. Kun Mertsi pääsee sairaalasta töihin ja kuulee työnjohtajansa koiran kärsivän ylipitkiksi kasvaneista kynsistä, päättää Mertsi lähteä niitä leikkaamaan. Matkalla kynsien leikkuuseen hän kokeilee kaikenlaisia töitä savottamiesten parissa, kuten veden pumppaamista rekiuriin.

Mertsi (Peter Franzén) viettämässä laatuaikaa uuden nelijalkaisen ystävänsä kanssa.

Koirankynnen leikkaaja maalaa meille kuvan menneestä maailmasta, jossa työ oli kovaa, mutta sitä riitti kaikille, ja kaikkien panos oli yhtä tärkeä. Ei tarvinnut olla kaikessa paras tai ekspertti: riitti, että oli halu auttaa. Puhallettiin yhteen hiileen ja ennen kaikkea pidettiin toisista huolta, koska kaikki olivat samassa jamassa. Ruokaa oli vähän, mutta se riitti, ja jos jollekulle ei riittänyt, sitä autettiin. Lähimmäisenrakkaus oli muutenkin konkreettista - sukattomalle annettiin sukat ja kiusaamiseen puuttuttiin. Ihmiset eivät jääneet sivustakatsojiksi, koska se ei tullut kysymykseenkään niin vaikeina aikoina. Kaipaan 2010-luvun Suomeen tällaista lähimmäisenrakkauden osoittamista, josta Jeesuskin puhuu Raamatussa.

On aina ilo katsoa elokuvia, jotka ovat visuaalisesti nautittavia. Koirankynnen leikkaaja kuuluu siihen joukkoon. Suomen kaunis luonto lumi- ja metsämaisemineen pääsee oikeuksiinsa. Lisäksi elokuvassa näkyy vanhoja pieni-ikkunaisia linja-autoja ja höyryvetureita, jotka havainnollistivat mennyttä aikaa. Elokuvassa on myös paljon hiljaisia hetkiä ja verkkaista dialogia, ja siitä puuttuvat elämää suuremmat erikoisefektit. Kun tarina kuitenkin on vahva, ei sellaisia efektejä ja silmää nopeampia leikkauksia tarvita. Juuri vähäeleisyys ja pienimuotoisuus tekivät tästä elokuvasta sellaisen, jollaista tekniikka ei välttämättä takaa: elämää suuremman.

(Kuva täältä.)