Kutsu lähetystyöhön

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.

Matt. 28:19-20.

Kuulin lähetyskutsun vuosia sitten eräänä kesäpäivänä. Nautin lämpimästä päivästä ja pohdin mitälie. Yht' äkkiä mieleeni kirkastui kysymys "Lähdetkö lähetystyöhön?" ja vastasin siihen kummemmin miettimättä "Tottakai". Olin tuolloin käynyt vasta oman riparini ja olin täysi ummikko uskossa. Mieleeni vain kirkastui tuo kysymys ja vastasin kysymykseen tavalla joka tuntui luontevalle. Helppoa. 

Olin jo myöntynyt pyyntöön kun rupesin miettimään että enhän minä minnekkään maailmalle halua lähteä. Rakastan Suomea, vuodenaikoja ja kaikkea muutakin täällä. En voisi kuvitella viettäväni vuosia ulkomailla, varsinkaan lasten kanssa. En voi uskoa että jättäisin perheeni, ystäväni ja kaikkeni tänne ja lähtisin täysin toisenlaisiin oloihin. Jumala ei avannut minulle ovia lupaukseni jälkeen, unohdin asian ja aikaa kului puoli vuosikymmentä.

Viime kesänä tieni vei riparille, jossa vierailivat lähetystyöntekijät Namibiasta. He kysyivät kaikkien kuullen oliko kukaan kuullut lähetyskutsua; nostin käteni ylös ja kerroin avoimesti vastanneeni kutsuun myöntävästi. Oppitunti jatkui ja lähetystyöntekijät kertoivat työstään ulkomailla, lähetystyön merkityksestä ja erilaisista muodoista. Hämmennyin kuullessani että lähetystyötä voi tehdä Suomessakin kenttätyön tasolla. Näin vihdoin viimein sen suunnan jonne Jumala on minua halunnut kuljettaa. Viime viikkoina olen miettinyt haavettani kirkon nuorisotyöntekijän ammatista. Kevään yhteishakuun näyttää aukenevan kaikunpuolin täydelliseltä tuntuva linja kyseiseen ammattiin. Ehkä tarkoitukseni on kulkea sinne? Ovia aukeaa vähitellen ja lähetystyön liekki kasvaa.

Jos mieleesi nousee kutsu lähetystyöhön niin vastaa siihen rohkeasti. Jää odottamaan ja tartu tilaisuuteen. Tutkimattomat ovat Herran tiet! Kun suurempi voima on mukana niin ei lopputuloksesta voi tulla huono ja lähetystyötäkin voi tehdä niin monella tavalla, että jokaiselle varmasti löytyy jotakin. Tämän blogin kautta voit seurata miun tarinaa kohti lähetystyötä. En tietä minne suuntaan olen menossa ja millä aikataululla, mutta mieli on luottavainen.

Välinpitämättömyys lähimmäiselle

Taivaalta pisaroi taas vettä, ilma on harmaa ja kenkien sisällä hiertää kastuneet ja kylmät sukat. Nostan hupun niskaani, painan kasvoni alas. Välillä vilkuilen kulmien alta ympärilleni, mutta kun näen toisen ihmisen lähestyvän minua lasken taas kasvoni. En halua katsoa toista ihmistä silmiin, tuntuu luonnolliselle katsoa pois. En huomaa vanhusta joka astuu kaupan pihalle tai lapsia jotka taivaltavat reput selässään koulusta kotiin. Katson pois huomaamattani. Kohotan sattumalta kasvojani kun nainen kävelee ohitseni. Hän katsoo suoraan silmiini, hiukan hymyilee ja nyökkää. Hämmästyn niin, etten osaa tervehtiä takaisin. 

Vain kaksi kuukautta sitten yritin tervehtiä kaikkia vastaantulevia ja itkin kotona etten ole tervetullut. Koin pelkoa, surua, jopa tuskaa asiasta. Jostakin niin pienestä ja suuresta asiasta kuin tervehdyksestä. Paasasin täällä kuinka tärkeää hymy vieraalle voikaan olla, paasasin ja sitten unohdin oman ohjeeni. En ajatellut että olisin parempi kuin muut, etteivät sanani koskettaisi minua, tulin vain kylmäksi. Sulkeuduin kuoreeni, valitsin kilvekseni kiireen ja aseekseni sen etten ole kenenkään tuttu. Uhohdin hymyn merkityksen. 

Vasta olin ja olen edelleen tällä paikkakunnalla se kenellä ei ole mitään tai ketään. Vastaan ei koskaan tule tuttuja, vain satunnaisia ihmisiä, jonka muistan ehkä joskus nähneeni jossain. Olen se kenestä ei kukaan välitä. Olen taipunut ja murtunut rooliini. En enää edes yrittänyt hymyillä vastaantulevalle, en enää huomannut mummoa, joka tarvitsisi apua ostosten kantamiseen. En enää huomannut ettei kassatäti toivota hyvää päivänjatkoa.

Kol. 3:8-15 Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista.  Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen. Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa. Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. 

Hyvää isänpäivää Jumala!

Hei Jumala, tyttäresi on täällä. Anteeksi, etten ole ehtinyt antaa sinulle aikaa jokaisesta päivästäni, en ole muistanut kertoa kuulumisiani tai kiittää kaikesta siitä hyvästä jota olet minulle antanut. Kiitos siitä että olet taivaallinen isäni ja että saan aina käpertyä rakkauteesi ja levätä väkevien käsiesi suojassa. Kiitos siitä että olet luonut minut juuri tälläiseksi. 

Siunaa myös isääni, joka kulkee täällä maan päällä. Kiitos ajasta jota olen hänen kanssaan saanut viettää, kiitos niistä asioista joita hän on tehnyt puolestani. Auta minua arvotamaan häntä vielä enemmän, auta minua kertomaan hänelle tunteeni ja kiittämään kaikesta kasvotustenkin. Kiitos, että sain taas palata eteesi, kiitos että olet ottanut minut tyttäreksesi. Aamen.

-Palaamisiin, Jenni

-----------------------

Rakas Taivaan isä, toinenkin tytär täällä. Kiitos siitä, että olet aina läsnä elämässäni ja autat minua eteenpäin. Kiitos siitä, että saan olla lapsesi eikä minun tarvitse sinun silmissäsi "kasvaa aikuiseksi", vaan saan olla niin lapsi kuin kulloinkin tuntuu.

Kiitos siitä isästä, jonka olet minulle tänne maan päälle antanut. Siunaa isää ja anna hänelle paljon voimia ja Sinun tukeasi arkeen, etenkin silloin kun on vaikeaa, sillä hän antaa puolestaan tukeaan ja voimia meille muille. Auta meitä perheenjäseniä olemaan isälle samanlainen Taivaan lahja kuin hänkin on meille. Aamen. 
-Kiittäen Anna

-----------------------

Rakas iskä, tahdon myös omasta puolestani kiittää. Kiitos lohdutuksestasi ja sylistäsi joka on aina auki. Kiitos, että olet siunannut minua perheellä ja kodilla. Kiitos että joka päivä minulla on vaatteet jotka pukea ja ruokaa jolla täyttää vatsani. Kiitos rakkaudestasi ja kiitos että jaat sitä myös lähimmäisteni kautta.

Kiitos siitä, että kun olen rikkonut, et ole huutanut etkä sättinyt. Kiitos että aina olen saanut palata luoksesi. Anna myös omalle isälleni viisautta, kärsivällisyyttä ja voimia. Kiitos että olen saanut niin ihanan isän. Muistuta minua kiittämään hänestä joka päivä. Aamen. 
-Rakkaudella Viida

-----------------------

Rakas Isäni, kiitos kaikesta. Kiitos elämästä. Kiitos terveydestä. Kiitos kaikista läheisistä ja rakkaista - perheenjäsenistä, sukulaisista, ystävistä. Kiitos siitä, että olet auttanut ja kuunnellut, aina. Kiitos, että Sinä et koskaan minua jätä etkä hylkää, vaikka koko maailma kaatuisi.

Kiitos, että olet suojellut ja varjellut minua niin paljolta. Kiitos, että olet varjellut silloinkin, kun en ole neuvojasi noudattanut. Kiitos ehtymättömästä lempeydestäsi ja rakkaudestasi, joita minä en voi koskaan ansaita. Kiitos, että olet ollut myös maallisen isäni korvikkeena, koska en häntä erinäisistä syistä tunne.  Kiitos, että saan olla Sinun oma prinsessasi, Kuninkaan tytär - rakastettu, vaalittu ja tärkeä - nyt ja aina. Aamen. 
- Tyttäresi Mirjami

Omaa paikkaa etsimässä

Kaikki vuodet yläasteikäsestä lukioon olen vain edennyt "virran" mukana. Hyvällä päättötodistuksella lukioon, lukiosta yliopistoon mielenkiintoisen aineen perässä.

Ensimmäisen kerran aloin oikeasti miettiä omaa paikkaani ja tehtävääni tässä maailmassa keväällä 2012. Näin silloin elokuvan Les Misérables, ja se teki minuun odottamattoman syvän ja vahvan vaikutuksen. Pieni kapinallinen sisälläni heräsi.

Tunnekuohu laantui aikanaan ja keskityin intensiivisesti inttilesken murheisiin. Yllättäen aloin nähdä unia, joissa jossain tilanteessa laulan kovalla äänellä ihmisjoukon keskellä laulua "Do you hear the people sing?". Uni toistui hieman eri muodoissa, ja koska minulla on taipumusta enneuniin, aloin miettiä sen tarkoitusta. Aloin miettiä, miten voisin itse vaikuttaa. Barrikadeille en ollut kiipeämässä, sillä en usko väkivallan minkäänlaiseen positiiviseen vaikutukseen missään tilanteessa. Liityin erään puolueen paikallisosastoon, ja unet lakkasivat hetkeksi. Koin, että tehtäväni on vaikuttaa politiikan kautta maamme ja maailmamme tilanteeseen.

Seinä tuli vastaan nopeammin kuin odotin. Kävi ilmi, että edetäkseni tällä polulla minun olisi pitänyt suunnilleen viisivuotiaasta asti toimia aktiivisesti poliittisissa nuorissa, tuntea puoli eduskuntaa ja olla valmis omasta, laihasta opiskelijan pussista maksamaan junalippuja matkustaakseni pitkin Suomea erinäisiin poliittisiin tapahtumiin. Opiskelin kaiken lisäksi aivan väärää alaa poliittista uraa ajatellen.

Sain eräänä iltana idean tämän blogin perustamisesta. Olen aina ollut omasta mielestäni hyvä kirjoittamaan, mutta en uskonut pystyväni aloittamaan tämän kaltaista blogia yksin, saati pitämään sitä pystyssä. Poliittisen vaikuttamisen sijasta halusin tuoda omaa tarinaani  ja ajatuksiani julki samalla kertoen Jumalasta ja uskosta. Sain tuulta purjeisiin näiden neljän muun bloginpitäjän positiivisesta suhtautumisesta tähän projektiin, ja tässä sitä ollaan. :)

En ole vieläkään kuitenkaan varma siitä, mitä minulta odotetaan. Ehkä tarkoitukseni on kirjoittaa ja rohkaista ihmisiä, ehkä löydän paikkani tulevan työni kautta, ehkä jotain muuta. Uskon, että vaikkei minua ole sittenkään ehkä tarkoitettu karismaattiseksi puoluejohtajaksi eikä välttämättä kirjailijaksikaan, on minun varalleni olemassa Suunnitelma. Ei sitä yhtenä päivänä vain herää valmiina. Vaikka kärsivällisyyteni on yhtä pitkä kuin oravalla, täytyy vain yrittää odottaa.

Sillä aikaa voin olla erilainen nuori ja kristitty kapinallinen, seisoa ristilippu kädessä kuvitteellisella barrikadilla ja todistaa enemmän tai vähemmän kovaan ääneen sellaista Totuutta, jonka suuri osa ihmisistä haluaa kieltää ja hiljentää.

Pieni loppumuistustus.

Uusi seurakunta, mistä ja miksi?

Ei, en varmasti mene vapaiden suuntien toimintaan mukaan.

En halua etsiä uutta seurakuntaa.

Ei, haluan jäädä kotiin vaikka tiedän tänään olevan seurakunnan toimintaa.

Ehei, en jaksa herätä aamulla messuun.

Ei nyt pysty, liikaa kouluhommia että lähtisin kuuntelemaan gospelia.

Keksin muutomassa kuukaudessa monen monta selitystä sille miksi en etsinyt uudelta paikkakunnalta uutta seurakuntayhteyttä iselleni. Kuulostaako tutulle? Kävin kuitenkin ruskagospelissa kanavassa, jossa opiskelijoita kehotettiin etsimään seurakuntapaikka uudelta paikkakunnalta tai nousemaan entisessä seurakunnassa vastuullisen rooliin. Toiseksi kumppanini ei lopettanut potkimistani seurakuntien suuntaan ennen kun kävelin ovesta sisälle itse. Silloin olotilani ja ilmeeni oli sama kuin yllä olevassa vanhassa piirustuksessani.

MISTÄ? Olen ollut pelkästään luterilaisissa jutuissa mukana, joten aluksi olin varma etten koskaan astuisi mukaan vapaiden suuntien toimintaan. Ev.lut seurakunta ei kuitenkaan tuntunut tarjoavan ikäisilleni mitään, eivätkä opiskelijajärjestöt näyttäneet toimivan täällä. Etsintöjen jälkeen löysin yhteiskristillisen kahvilan, joka tuntui ainoalle mahdolliselle vaihtoehdolle. Olin kovin varauksellinen, marssin kuitenkin sisälle kyseiseen paikkaan. Märkä rätti räpsähti naamalleni kun muut alkoivat rukoilemaan; kielillä, ääneen, ylistäen,… Ennen olin rukoillut lähinnä yksin peiton alla, heh! Olo oli hölmistynyt, ehkä pelästynytkin. Siellä kuitenkin toivotettiin minut sydämellisesti tervetulleeksi ja kun kerroin että voisin osallistua toimintaan myös aktiivisesti vastuullisen roolissa, alkoivat muut pitää minua rukousvastauksena. Astuin tuonne kahvilaan uudelleen ja uudelleen. Olostani tuli koko ajan kotoisampi. Taisin siis jämähtää vapaan suunnan juttuun? Johdatusta mukana? Kotiutumisen ja tutustumisen jälkeen kerron lisää sopeutumisesta ja eroista entisiin ev.lut. seurakuntien iltoihin. Sanonkin teille neuvon; kokeile ennenkun tyrmäät!

ENTÄS MIKSI?! Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto. Hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt. Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa. Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta. Hän on alku. Hän nousi esikoisena kuolleista, jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen. Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä, sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa. Tekin olitte ennen Jumalasta vieraantuneita ja häntä kohtaan vihamielisiä, kun elitte pahojen tekojenne vallassa. Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen. Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla, ja minusta, Paavalista, on tullut sen palvelija. 

Kol. 1:12-23

Pari sanaa avioliitosta.

Olen ollut naimisissa kolme vuotta. Kolme vuotta ei ole pitkä aika, mutta siinä ajassa kerkeää saada jo makua sekä avioliiton mahtavista että sen raskaista puolista.  Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, miltä tutuu olla naimisissa. Hätkähdyttävä kysymys. Sanoin että hyvältä tuntuu, mutta aloin miettiä vastausta vielä tarkemmin. Miksi naimisissa on mukava olla? No, jos mietin ensin käytännön ja mukavuuden kannalta, niin tietysti on mukavaa kun on se yhteinen sukunimi. Se antaa tunteen siitä, että me olemme mieheni kanssa perhe. Se lisäksi helpottaa kun meitä voi kutsua sillä yhteisellä sukunimellä. Ja vaikka sanotaan että nykyisin avioliitto ei enää takaa mitään, niin silti minulla on luottavainen olo olla mieheni kanssa siitä syystä, että hän todella tahtoi sitoutua minuun pyytämällä vaimokseen. Hän osoitti ja osoittaa edelleen tällä, että tahtoo minun olevan hänen elämänsä nainen aina kuolemaan saakka.

Minun täytyi myös rehellisyyden nimissä vastata tälle ihmiselle, että avioliitossa on myös vaikeita ja kipeitä asioita, sekä raskaita aikoja. Kahden erillisen ihmisen elämän sovittaminen yhden katon alle vaatii joustavuutta ja kärsivällisyyttä. Se aiheuttaa usein jonkinlaisia kasvukipuja. On myöskin selvää, että vaikka kuinka toista rakastaa, välillä sitä vain loukkaa toista. Sanottua ei koskaan saa takaisin ja sen saa muistaa karvaasti joka kerta kun suusta on antanut tulla mitä sattuu. Välillä olemme todenneet, että rakastamme toisiamme ihan Jumalan armosta. Jumala tekee ihmeellistä työtä meissä joka saa meidät rakastamaan toisiamme joka päivä. Ja rakastumaan toisiimme yhä uudelleen.

Vaikeina aikoina tarvitaan sitä, että avioliiton molemmat osapuolet ajattelevat avioliiton elämänsä tärkeimpänä lupauksena ja päätöksenä, josta pidetään kiinni kynsin ja hampain. Meillä se on ainakin toiminut. Silloin, kun on ollut vaikeaa, ollemme miettineet yhdessä miten nämä vaikeudet selätetään. Kertaakaan ei ole tarvinnut miettiä, voimmeko jatkaa yhteistä taivalta vaikeuksien takia. Niin kuin Raamatussa puhutaan sotavarustuksen pukemisesta, niin tahdon uskoa että Jumala pukee myös avioparin sotavarustukseen. Ja ei, en  nyt tarkoita sitä että he taistelevat toisiaan vastaan vaikka se hauska mielikuva onkin. Päinvastoin, avioliitossa tulee taistella yhdessä liiton puolesta.

Mutta Ruut sanoi: "Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani." Ruut 1:16.

Neuvoja nuoremmalle itselleni

Syntymäpäiväni tuli ja meni jälleen kerran, ja koska olen lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä, päätin kirjoittaa listan tähän ikään mennessä tarttuneista neuvoista, jotta nuorempi minäni osaisi ottaa opiksi. ...Tai siis, öö, jotta joku muu voisi ottaa opiksi. No joka tapauksessa aion jakaa tässä neuvoja ja opittuja läksyjä, jotka toivoisin tajunneeni jo vuosia sitten, mutta... You live, you learn, lauloi Alanis Morissette aikoinaan. Elämällähän sitä oppii. Täältä pesee, härifrån tvättas:

- Tämä on ehkä tärkein neuvo: älä pelkää niin kauheasti! Olet niin pelokas, niin usein, niin monesta asiasta, ja kaikki ne pelot ovat olleet turhia. Raamatussa sanotaan 365 kertaa eli vuoden jokaiselle päivälle "älä pelkää", ja suosittelen, että otat onkeesi. Ihan oikeasti, kaikki tulee menemään hyvin. Jos tulee aikoja, jolloin kaikki on huonosti (tai ainakin tuntuu siltä), se on vain väliaikaista ja kohta kaikki on taas hyvin. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon (1. Joh. 4:17-18).

- Tämä on sukulaisneuvo edelliselle: Älä murehdi ja huolehdi kaikesta mahdollisesta niin paljoa koko aikaa. Joillekin asioille et yksinkertaisesti vain mahda mitään. Murehtiminen ei auta, koska kaikki tulee aina järjestymään, usko tai älä. Usko mieluummin.

- Tartu jokaiseen tilaisuuteen, jolloin voisit matkustaa. Toista tilaisuutta ei välttämättä aina tule, ei ainakaan saman ihmisen tai samojen ihmisten kanssa. Jätät pari tällaista mahdollisuutta käyttämättä, mikä harmittaa sinua jälkeenpäin.

- Tiedän, että olet kunnianhimoinen, ahkera ja määrätietoinen, ja haluat palavasti opiskelemaan. Se on ihan okei. Mutta yritä nyt hyvä nainen myös rentoutua välillä äläkä pingota niin kauheasti! Olet vielä niin nuori, joten nauti elämästä NYT eikä "sitten kun pääsen opiskelemaan!" Elämästä on lupa myös nauttia, vaikka ei olisikaan saavuttanut tavoitettaan! Usko tai älä, vielä tulee sekin päivä, kun opiskelu ei olekaan se maailman tärkein asia elämässäsi.

- Vaali ystävyyssuhteitasi, mutta älä yritä väkisin pitää yllä ystävyyssuhdetta, joka on jo hiipumassa tai muuttamassa muotoaan. Jotkut sydänystävät ja parhaat kaverit, joihin nyt olet suunnilleen päivittäin yhteydessä, tulevat hiipumaan aikojen saatossa, ja se on ihan luonnollista. Ystäviä ei voi pitää väkisin, jos molemmat osapuolet eivät halua samaa. Tulet saamaan myös uusia, ihania ystäviä (myös seurakunnasta, jihuu!). Muutamat vanhat kaverit/ystävät, joista et ole kuullut vuosiin mitään, tulevat takaisin kuvioihin, ja voitte jatkaa siitä mihin jäitte silloin muinoin. Kuten sanottu, ystävyyssuhteita tulee vaalia, mutta ei pusertaa väkisin. Joskus ne menevät myös omalla painollaan. Ne menevät, niin kuin niiden on tarkoitus mennä.

- Jos jokin kohdallesi tuleva asia ylipäätään on sellainen, jota pitää väkisin vääntää hampaat irvessä, se ei ole kaiken vaivan ja energian arvoista. Päästä irti aikaisemmin.

- Vähän kiusallinen, mutta ehdottoman tärkeä neuvo: älä jää vellomaan ja ruikuttamaan poikien perään. IHAN OIKEASTI. Jos se ei tykkää, se ei tykkää, etkä sinä voi sille tasan mitään. Jos joku poika pitää sinusta, hän kyllä tekee sen aloitteen ja ottaa yhteyttä! Tulet tuhlaamaan jopa vuosia jonkun tyypin perään haikailuun, ja usko minua, ne haikailuun ja jokaisen moikkailun ylitulkitsemiseen käytetyt vuodet ovat hukkaan heitettyä aikaa.

- Älä ota stressiä siitä, miten vietät vapaa-aikasi. Monesti haluat perjantai-iltana vain käpertyä sohvalle hyvän kirjan, elokuvan tai tv-sarjan (tai jopa virkkuukoukun) kanssa, ja sekin on ihan jees. Mistä voikin johtaa seuraavan ja viimeisen neuvoni...

- Älä anna muiden sanella itsellesi, miten sinun tulisi elämääsi elää. Älä aina usko muiden puheita itsestäsi, koska - tadaa - muut ihmiset eivät aina ole oikeassa. On hyvä kuunnella neuvoja, mutta joskus vain sinä itse tiedät parhaiten, millainen olet ja mikä sinulle on hyväksi.


+ Bonus: Ole vähän lempeämpi ja armollisempi itsellesi. Rakasta itseäsi. Tee usein asioita ihan vain siksi, että ne ovat kivoja ja rentouttavia. 

tl;dr:

Älä pelkää. 
Älä murehdi.
Älä pakota. 
Rakasta.


Muistakaa rakastaa itseänne ja toisianne, rakkaat lukijat!

Ps. Näyttääpä negatiiviselta, kun melkein jokainen neuvo on ÄLÄ-alkuinen. Noooo... Sanoma on kuitenkin positiivinen.

Kaukosuhde

Heippa Taivaan Iskä! En aina ihan ymmärrä tarkoitusperiäsi. Tai sitten huumorintajusi on laskenut monella asteella. Vai kertoisitko mikä järki on saada kaksi nuorta rakastumaan ja sitten pitää ne surkeiden kulkuyhteyksien takana toisistaan? Onko pakko? Mitä suunnittelit varallemme? Tiedät meidän pitävän matkustelusta, mutta mieluummin tekisimme sitä yhdessä kuin aina vain toistemme luo! Pilailetko vain kanssamme? 

Yritän muistaa että tutkimattomia ovat tiesi. En ole koskaan kutsunut esiin aamua tai käynyt meren lähteillä, en tutkinut maan ääriä tai laskenut sen perustuksia. (Job 38) En ymmärrä edes pientä murusta siitä mitä sinä Jumalani ymmärrät. Annan elämäni käsiisi. Tee siis niin miten näet parhaaksi, johdata meitä. Poista katkeruus ja murhe sydämistämme, rohkaise ja lujita meitä. Anna meidän nähdä onni ja ilo. Kiitos että olet antanut meille kyvyn rakastaa ja rinnalleni jonkun johon käyttää tätä kykyä. Aamen.

Oma iltarukoukseni on monen monta kertaa kuulostanut edelliseltä rukoukselta. Hajottaa, hajottaa olla näkemättä rakastaan seitsemään viikkoon. Hajottaa kun aikataulut menevät ristiin, eikä ole toiselle aikaa. Hajottaa kun sovitut jutut eivät onnistukkaan ja ikävä painaa päälle. Hajottaa käydä nukkumaan liian tyhjään sänkyyn ja herätä keskellä yötä huomatakseen ettei toinen olekkaan siinä. Kaikkea tuota ei jaksaisi ellei jälleennäkeminen olisi joka kerta yhtä mieletöntä. Kun huulet hapuilevat toisiaan ensikertaa yli kuukauden tauon jälkeen, kun saan tuntea taas lämpösi ja tuoksusi tai painaa taas kädet yhteiseen rukoukseen.

Nyt kun katson taakseppäin hyvin pian (reilu puoli vuotta on lyhyt aika) loppuvaa kaukosuhdetta nousevat mieleeni muutomat "vinkit" joiden avulla meidän suhteemme kesti läpi talven ja toisenkin. Rukousta, rakkautta ja luottamusta voittaneita ei taida löytyä?

a - aikaa, antakaa itsellenne ja toisillenne aikaa. Älkää unohtako omia harrastuksianne tai juttuja joista nautitte. Vaikka tämän takia toiselle jäisi vähemmän aikaa täytyy muistaa kuka itse on. Toiselle täytyy löytää aikaa myös kiireen keskeltä. Vaikka vain yksittäisen viestin verran keskellä päivää, mutta silloin toinen tietää olevansa muistettu ja huomattu. Tasapaino yhteisen ja oman ajan välille.

- anteeksi, opetelkaa pyytämään ja antamaan anteeksi. Ilman tätä vahvinkin suhde kaatuu. Kun asia on kerran puhuttu ja annettu anteeksi ei sitä myöskään saa enää seuraavan vaikean hetken nostaa esille. 

e - esittele, esittele kumppanisi kavereillesi ja perheellesi. Kaikki jaksavat juttujasi paremmin kun tietävät kenestä puhut. Kumppanisi ei ole myöskään silloin enää mystinen, epäilyttävä tai muuten arveluttava. Muidenkin on helpompi luottaa teihin.

h - huomenta & hyvää yötä, et nuku kanssani, etkä ole ensimmäinen, etkä viimeinen asia jonka näen päiväni aikana. On kuitenkin ihanaa tietää, että aamulla herätessäsi olen ensimmäinen asia jota mietit ja illalla viimeinen asia jonka muistat.

- hemmottelu, isoja juttuja ei tarvita, mutta pari kynttilää ja hieronta piristävät varmasti. Rakkaudentunnustus, kehu tai karkkipussi kaupasta toimivat. Meillä reitti sydämeen taitaa parhaiten mennä vatsan kautta.

k - kirjeet, kun postilaatikkoon tipahtaa käsin kirjoitettu kirje tuntuu kuin kumppani olisi lähempänä. Arkiset asiat, saati rakkaudentunnustukset, tuntuvat paljon merkityksemmisiltä kirjeiden kautta. Ihan sama vaikka niissä kerrottaisiin kaikki samat asiat kuin tekstiviesteillä, kirjeet säilyvät, whatsapin viestit eivät. Kuinka ihanaa onkaan myöhemmin muistella suhteen alkua kirjeiden avulla?

- keskustelkaa ja kuunnelkaa, kun fyysiselle kanssakäymiselle ei välimatkan takia ole mahdollisuutta niin puhukaa. Jos keskustellessa aika rientää kuin siivillä, eikä hiljaista hetkeä tule, niin voisi kuvitella ettei yhdessä olessakaan tule vaikeaa löytää yhteistä säveltä.

l - läheisyys, napatkaa toisenne tiukkaan halaukseen kesken askareiden. Hullutelkaa, nostakaa toisenne ilmaan tai nappaa jalasta kiinni kuin pikkulapsi. Olkaa hellästi sylikkäin ja hengittäkää toisienne tuoksua. Porukassa jaksakaa olla irti toisistanne, mutta kun olette kahdestaan, ette voi olla liian lähekkäin. Tapaamisen aikana täytyy kerätä tarpeeksi läheisyyttä seuraavien viikkojen - jopa kuukausien ajaksi, ennen seuraavaa tapaamista. 

- luottamus, ette voi vakoilla toisianne. Jos kaukosuhteeseen ryhdyt, on vain luotettava. Jos sitä ei ole, kulutatte itsenne ja toisenne loppuun nopeasti. Puhukaa asiat selviksi, käykää edelliset parisuhteet läpi, kertokaa jos mustasukkaisuus yllättää. Olkaa rehellisiä.

n - nopeat puhelut, päivän paras hetki on kun puhelin pirahtaa kummalliseen aikaan ja huomaa rakkaansa soittavan. "Langan" toisesta päästä kuuluu vain kolme sanaa; "Mä rakastan sua", ennen kuin puhelu katkeaa. Seuraavien tuntien aikana on vaikea olla hymyilemättä.

p - päiväkirja näkemisistä, ikävän hetkellä on ihanaa palata menneisiin. Kun kaikki, ensisuudelmasta tavallisiin koti-iltoihin, on kirjoitettu ylös voi palata mihin hetkeen tahansa ja tarkastella suhteen kehitystä. Nähdä ilot ja surut yksissä kansissa ja miettiä mistä kaikesta onkaan selvitty ja pohtia mistä kaikesta vielä tullaankaan selviämään.

r - rakastakaa ja sanokaa se, vaikka tietäisi toisen rakastavan, on se ihana kuulla aina uudelleen ja uudelleen. Tavallaan vain ihan varmuuden vuoksi ja muistuttamaan miksi tätä kaukosuhdetta jaksaakaan jatkaa. Osoittakaa raukkautenne sanoin ja teoin, ks. kohta n.
- rukous, rukoilkaa yhdessä, rukoilkaa erikseen, rukoilkaa toistenne ja suhteenne puolesta. Rukoilkaa johdatusta, rohkeutta ja viisautta. Rukoillessa voit vahvistua uskossa, vahvistaa liittoanne, nostaa puheeksi vaikeita aiheita ja tutustua puolisosi uskoon. Jos tätä tekstiä lukee joku sinkku niin rukoile tulevan kumppanisi puolesta. Toivota hänelle hyvää ja siunaa hänen elämäänsä jo nyt. 

s - seuraava tapaaminen, sopikaa seuraava tapaaminen nähdessänne. Kun on jotain mitä odottaa jaksaakin paremmin. Voi laskea päiviä, huomata että seuraavaan tapaamiseen on vähemmän aikaa kun edellisestä. Ei ole epävarmuutta ja omat menonsa voi suunnitella vapaammin kun se tärkein - eli tapaaminen on jo kalenterissa paikoillaan. 

t - tavallisia juttuja, tehkää tavallisia juttuja, antakaa toisen tutustua siihen tavalliseen arkeenne. Jos aina tekee jotain uutta, hienoa tai jännittävää, ei kumppaniin tutustu siinä hänen omassa ympäristössään. Pahimmillaan kaukosuhdeen loputtua ja sen ihkaoikean tavallisen arjen koittaessa voi valjeta karu totuus...

- treffit, toisaalta tehkää myös niitä molemmille uusia juttuja! Heittäytykää ja katsokaa toisienne reaktio. Sopikaa treffit, menkää keikalle tai vaikka syömään hienosti niin näette taas kumppaninne uudessa valossa. Vaikka olisitte seurusrelleet jo pidempään, niin saa silti treffeille mennä pariskuntanakin. Arjen ja juhlan välille pitää löytää vain se kultainen keskitie. 

y - yöpaita, kun et ole toisen luona, voi tuoksusi olla. Asia kuten likainen yöpaita voi olla maailman ihanin ja lohdullisin asia. Viimeisenä yhteisenä yönä, voi tyttöystävä nukkua pojan puhtaassa yöpaidassa, jota poika voi käyttää tapaamisen jälkeen ja tytölle voi antaa tapaamisen aikana käytetyn paidan. Jonkun mielestä ehkä ällöttävää, miulle lohduttavaa. 

Minä Jane, sinä Tarzan - eli sukupuolirooleista

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja toisista kulttuureista. Joskus ei-niin-kauan-sitten naisen paikka oli nyrkin ja hellan välissä syystä että mies on luotu perheen pääksi. On vielä monessa paikassa, mikä on syvältä. Raamattua on käytetty perusteena naisen alistamiselle vuosikausia - mutta täysin väärin perustein. Nainen ehkä on (jossain tapauksissa) se herkempi osapuoli, mutta mitään kumoamatona paremmuusjärjestelyä ei ole, ihan oikeasti, olemassa.

Minähän olen aviosäädyssä ollut parisen vuotta ja parisuhdearki on täten kohdannut myös meidän lintukotoamme. Kuinka sitten perinteinen ja ei-perinteinen sukupuolijaottelu kohtaavat kaksiossa?

Lähdetäänpä alkuasetelmista. Meidän kummankaan kotona ei ikinä ole painotettu mitenkään kummankaan sukupuolen paremmuutta tai huonommuutta missään. Tiettyjen elämänvaiheitten ansiosta minusta oli teini-ikään mennessä tullut (vihainen) feministi, mitä olen osittain vieläkin. (Tietyt feministien ajamat "vapaudet" eivät kolahda minun arvomaailmaani - siksi arkailen nykyään sanoa olevani feministi. En minä halua rinnat paljaana kulkea vaikka jotkut pössöt haluavatkin).

Arjessa toteutus on hyvin samanlainen kuin kotona opittu, mutta en syytä siitä patriarkaalismia puoliksikaan niin paljon kuin paremman puoliskoni ja omaa luonnettani. Meillä kotona äiti ja mummu opettivat, että talon, talouden ja päätökset hoitaa nainen, mutta niin, että mies luulee pitävänsä johdot käsissään.  Isäni ja isoisäni tuntien se toimi heillä, mutta meillä sama systeemi pyörii niin, että mies tietää minun pitävän ne ohjat käsissäni.

Raamatussa sanotaan, että mies on perheen pää. Monen mielestä (tästä on keskusteltu) miehen tulee näin ollen sanoa se viimeinen sana perhettä koskeviin asioihin, oli kyse sitten lainan ottamisesta tai verhojen värin valinnasta. Keskusteltiin tästä teologisesti miekkoseni kanssa eräs ilta, ja tulimme tulokseen että on myös ihmisiä, joiden parisuhteessa tämä perheen pää on päättänyt että vaimo saa päättää. Ja meillä se toimii - kumpikin on tyytyväisiä. ;)

Jumala on tarkoittanut kummankin sukupuolen, ihan yhtä lailla, elämään ja tekemään asioita Jumalan kunniaksi. Raamatunluku on itselläni vielä kesken, mutta en ole tähän mennessä törmännyt yhteenkään kohtaan, jossa annettaisiin vastakkaiselle sukupuolelle "oikeus" alistaa naista yhtään minkään takia, ei edes sen, että "mies luotiin ensin" (kyllä, olen kuullut tämän väitteen pari kertaa ihan IRL). Etenkin historiallsessa kontekstissa Raamattua on pidetty yhtenä syypäänä naisen huonoon asemaan. Tietyt uskonlahkot saattavat antaa kuvan kristittyjen naisten "paikasta" kotirouvana, mutta todellisuudessa kristityllä naisella on ihan yhtä suuret mahdollisuudet olla mitä vain kuin kristityllä miehellä. Joku haluaa olla kotiäiti, joku toimitusjohtaja, joku jotain siltä väliltä - ja kaikki tämä on Raamatun mukaan okei. Kun Kirjan ottaa kauniiseen käteen ja lukaisee, niin todellisuus ei aina vastaakaan kuultua ja kuvitelmaa.

Gal. 3:26, 28
"Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. -- Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi."

P.S Sopivasti Emma Watsonkin puhui juuri, ja vielä todella hyvin, tasa-arvosta ja feminismistä. Suosittelen lukemaan! (Teksti löytyy täältä YouTube -linkin alapuolelta kaiken Emma Watson-hehkutuksen jälkeen)

P.P.S Ja tämä vastine!

#kutsumua - Entinen koulukiusattu muistelee

Koulukiusaamisesta on kovasti keskusteltu viimeaikoina mediassa, mikä on minusta erinomainen asia. Niin kauan kuin koulukiusaamista on, siitä pitääkin puhua, jotta kaikki tulisivat siitä tietoisiksi ja alkaisivat omalla käyttäytymisellään toimia sen ehkäisemiseksi ja kitkemiseksi. Unelmani on, että vielä jonain päivänä Suomessa yksikään koululainen - oli sitten pieni tai iso - ei joudu taittamaan koulumatkaansa sydän pamppaillen, kädet hikoillen ja peläten, mitähän kamalaa tämä(kin) päivä tuo tällä kertaa tullessaan.

Päätin siis kantaa korteni kekoon ja osallistua lukiolaisten lanseeraamaan kampanjaan, johon varmasti jokainen internetiä käyttävä on törmännyt, eli #kutsumua. Tässä postauksessa aion kertoa omista kokemuksistani koulukiusattuna - synkästä osasta menneisyyttäni, jota en ikinä kuvitellut raottavani muille ihmisille. Nyt on kuitenkin oikea aika, joten täältä pesee. 

Kiusaaminen alkoi jo ennen koulua. Lapsena pihapiirissä oli itseni lisäksi kaksi muuta tyttöä, jotka kerran tulivat ilmoittamaan minulle, etteivät halua leikkiä kanssani. Olin kiltti ja herkkä lapsi ja koska minulla ei ollut samanikäisiä sisaruksia, en ollut tottunut pitämään puoliani. Nielin osani mukisematta.

Vastaavia esimerkkejä on valitettavan paljon, koska minua kiusattiin melkein koko peruskoulun ajan. Olin milloin kolmas, neljäs tai viides pyörä. Minua ei haluttu porukkaan mukaan ja jäin liikuntatunneilla joukkueen valitsemisissa aina hännille (paitsi jalkapallossa, koska siinä olin haka!). Olin pahimmillani täysin näkymätön: kun eri porukat olivat jo täynnä, minua ei ollut olemassa. Tunsin olevani viallinen, ylimääräinen.

Kesti reippaasti yli vuosikymmenen, että aloin eheytyä kiusaamisen aiheuttamista haavoista. Olin pitkään suoranainen kynnysmatto ja hännystelijä: en uskaltanut koskaan olla eri mieltä kenenkään kanssa, koska pelkäsin, että jos niin teen, minut jätetään taas yksin. Välttelin konflikteja kaikin tavoin ja itsetuntoni oli lähes mitätön. Jos lähistöllä joku porukka remahti nauruun, oletin ilman muuta, että ne nauroivat minulle. Koulussa suunnilleen hiivin seiniä pitkin, koska ajattelin, että muuten ihmiset tuijottavat. Jos olin "päässyt" syömään jonkun tyttöporukan pöytään, muut söivät vauhdilla, lähtivät pöydästä ja jättivät minut jälkeen joko syömään yksin tai juoksemaan perässä. Paikalleni istuttiin luokassa. Sanojani matkittiin ja kommentoitiin ivallisesti. Välillä minut otettiin mukaan keskusteluun ja välillä taas kun kommentoin jotain takaisin, kuului kipakka vastaus "ei me kysytty sulta" ja vajosin häpeän pimeään kuiluun. Tunsin häpeää niihin aikoihin paljon. Kaikki oli arvaamatonta: koskaan en voinut tietää, mistä sinä päivänä tuulee.

Ajan kuluessa minun alkoi olla vaikeaa luottaa ihmisiin, sillä olinhan niin monta kertaa saanut kokea, miten kavereiksi tai ystäviksi luulemani ihmiset sanoivat yhtä, mutta käyttäytyivät toista. Kasvatin ympärilleni panssarin, jotta kukaan ei näkisi sisimpääni tai tietäisi, millainen oikeasti olen, sillä enhän ollut kelvannut muille tällaisenaan. Aina kun sain jostain uuden kaverin, pelkäsin, että tämä jättäisi minut, jos sanoisin yhdenkin poikkipuolisen sanan tai näyttäisin todellisen luonteeni. Sen panssarin kuorimiseen ja oman itsensä etsiskelyyn onkin kulunut kymmenisen vuotta. 

Vasta kun menin lukioon, sain ympärilleni aivan mahtavan ystäväporukan, jossa jokainen hyväksyttiin sellaisena kuin on, eikä ketään jätetty yksin. Olemme vieläkin ystäviä, vaikka lukion alkamisesta on kulunut jo yksitoista vuotta. Suoraan sanottuna en tiedä, miten olisin selvinnyt ilman lukiota ja sieltä saatuja ystäviä. Aivan kuin olisin pitkän autiomaavaelluksen jälkeen saapunut keitaalle.

Myöhemmin aikuisena olen tajunnut, että oikeat ystävät eivät koskaan jätä eivätkä hylkää. Olen ollut kiukkuinen siitä, että siedin moista kohtelua niin pitkään. Saivatkin mennä matkoihinsa tuollaiset tyypit! Oikeat ystävät eivät puhu pahaa selän takana, jätä puolustamatta tai leiki, ettei sinua ole olemassa. Toki teini-ikäiset ovat vielä aivan keskenkasvuisia, mutta ihan kaikkea en silti viitsi laittaa nuoren iän piikkiin, sillä kaikki nuoret ihmisiet eivät ole selkäänpuukottajia. Vastaavasti välillä tuntuu siltä, että valitettavasti kaikki aikuisetkaan eivät ole koskaan kypsyneet noista ajoista vaan jatkavat kuppikuntailua, selän takana pahan puhumista ja porukasta eristämästä - siis kiusaamista - vielä työpaikoillakin. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Miksi emme voisi vain puhaltaa yhteen hiileen? Jokaisen koulu- tai työkaverin kanssa ei tarvitse olla sydänystävä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Niin ainakin minut on kasvatettu.

Surullisinta tässä hommassa on ehkä se, etten vuosikausiin tajunnut tulleeni kiusatuksi. Minun piti mennä yliopiston pedagogisiin opintoihin asti, kun sain vaihdoin kuulla, että porukasta eristäminen ja yksin jättäminen on kiusaamista. KIUSAAMISTA. Minä olin koulukiusattu! En voinut melkein uskoa sitä. Siihen asti olin ollut harhaluulossa, että vain fyysinen kaltoinkohtelu, äänekäs huutelu ja nimittely on kiusaamista. Valitettavasti sain itse kokea, ettei asia ole niin mustavalkoinen ja yksinkertainen. Pahinta kiusaamista saattaa olla juuri henkinen ja verbaalinen kiusaaminen, koska se on niin julman hienovaraista, että se jää usein opettajilta huomaamatta.

Usein sanotaan, että kiusaajia pitäisi ymmärtää. Että kiusaajalla itsellään on jotenkin paha olla/huonot kotiolot/muita ongelmia, ja siksi hän kiusaa. Hyvä on, myönnän: niitä tapauksia on varmasti paljon. Mutta valitettavan usein kiusaaja tietää täsmälleen mitä tekee, ja kyseessä on laskelmoitu valtapeli. Kiusaaja nauttii saamastaan vallan tunteesta, huomiosta ja hännystelijöistä. Hän saattaa olla hyvinkin älykäs. Hänellä on myös tilannetajua: hän osaa sivaltaa ilkeän kommentin tai luoda paljonpuhuvan katseen muihin ihmisiin silloin, kun opettaja on hetkeksi kääntänyt selkänsä tai mennyt kulman taakse. Kaikki kiusaajat eivät suinkaan ole kärsiviä raukkoja vaan jatkavat kiusaamista siksi, koska voivat. Koska se on mahdollista ja toisinaan helppoakin, koska kukaan ei pysäytä heitä, ja koska he nauttivat siitä. On aina aikuisen vastuulla viheltää peli poikki ja selvittää asia. Ei voi olettaa, että vielä kasvuiässä oleva lapsi tai teini osaisi itse selvittää asian.

Ilokseni voin sanoa, että nykyään minulla menee hyvin. Suurin kiitos siitä kuuluu kaikkivaltiaalle Jumalalle. En tiedä, missä olisin ilman Häntä. Tieni olisi luultavasti ollut huomattavasti kivikkoisempi ja kuoppaisempi ilman Jumalaa ja Hänen parantavaa voimaansa, joka on ollut minulle niin lempeä ja rakastava. Tiedän, että Hän on kulkenut rinnallani silloin, kun kipu on ollut suurin. Suurta lohtua minulle on tuonut se, että Jeesuskin tietää, miltä kiusaaminen tuntuu, sillä Hänet hylkäsivät niin opetuslapset kuin valtaapitävätkin. Vain ja ainoastaan Taivaallinen Isämme ei meitä koskaan jätä eikä hylkää, missään olosuhteissa (Hepr. 13:5-6). Tähän lupaukseen minä turvaan.

Kesti todella, todella kauan rakentaa uudelleen täysin sirpaleiksi mennyt itsetuntoni kiusaamisen jäljiltä, mutta kärsivällisyys palkittiin. Ei kai kukaan ihminen tässä maailmassa koskaan tule täysin ehjäksi, mutta olen huomattavasti kirkkaammilla vesillä kuin vaikkapa viisi vuotta sitten. Enää en pelkää ihmisiä. En ole kynnysmatto tai pakonomainen myötäilijä. Jos näen epäoikeudenmukaista kohtelua, pyrin puuttumaan siihen. Nyt tiedän olevani Jumalan rakas ja kaunis prinsessa, joka on arvokas, älykäs, kaunis ja ennen kaikkea toivottu, näkyvä, rakastettu. Minä olen tärkeä ja olennainen. Minä olen minä. Rakastettu.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.

(Ps. 139:13-14)

 Kuvan laatu saattaa olla heikko, mutta kuvaaja ei.

Hymy vieraalle

Taivaalta tippuu muutoma pisara vettä. Tulet kadulla vastaan, katson sinua suoraan silmiin leveä hymy huulillani ja nyökkään. Ilmeesi muuttuu happameksi, et tervehdi takaisin. En anna hymyn kadota huuliltani, vaan tervehdin nyt ääneen. Käännät kasvosi pois ja nopeutat askeleitasi, olen sinulle huomaamattomampaa kuin ilma. Tämä toistuu ihminen ihmisen jälkeen ja hitaasti hymyni hyytyy. Viimein vastaan kävelee nuorukainen, jonka kaulassa roikkuu risti. Tervehdin samoin kuin aiemmin. Surukseni huomaan, että toimit samoin kuin muut. En jaksa enää tulla torjutuksi ja lopetan ihmisten tervehtimisen. Tervehdys takaisin, tai vieno hymy olisi muuttanut päiväni täysin.

Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan uudella paikkakunnalla. Käyn kaupassa saadakseni jutella hetken kasvotusten jonkun kanssa, käyn pyöräilemässä nähdäkseni ihmisiä ja pidän parvekkeen ovea raollaan, ettei sisällä olisi niin kamalan hiljaista. Ensin tästä yksinäisyyden (ja itsenäisyyden) tunteesta nautti, mutta vähitellen siitä muodostuu taakka. Ei ole ketään kenen kanssa voisi jutella ilman elektronisia laitteita, hymyt ovat vain hymiöitä ja tärkeätkin keskustelut kirjaimia puhelimen näytöllä. Tunnen olevani yksin, vaikka tiedän ympärilläni asuvan noin 19 216 ihmistä ja vaikka pidän yhteyttä entisen paikkakuntani ystäviin ja perheeseen. 

Kuvitelkaa niiden ihmisten tilanne joilla ei ole ketään. Ne kenellä ei ole perhettä tai ystäviä. Ne kenellä ei ole ketään kenelle soittaa ja kertoa päivän kuulumisia ja hauskoja kommelluksia. Kuinka yksinäinen onkaan kun ei ole ketään kenen kanssa nauraa? Entä sitten kun kukaan vastaantuleva ei edes tervehdi? Jos en saa parikymppisenä siististi pukeutuneena naisen alkuna tervehdyksiä, niin entäs alkoholisoitunut mies tai mummo, joka hädintuskin kykenee liikkumaan ja luo tukoksen kävelytielle? Olemmeko liian kiireisiä vai vain välinpitämättömiä? Oletko koskaan kuvitellut miten paljon yksi hymy tai tarvehdys voi muuttaa lähimmäisen päivää? Ehkä olisi aiheitta.

Matt. 5:41-47 Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta. Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi'. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?

Maailman lohdullisin ajatus

Viime viikolla vilkaisin kalenteriani puolihuolimattomasti. Hetken kuluttua katsoin sitä uudestaan, tällä kertaa täysin skarppina: elokuun puoliväli, nytkö jo?! Lehteilin kalenterini sivuja vielä pari viikkoa eteenpäin ja kaiho alkoi puristaa rintaa: suvi suloinen on kohta mennyt ja sen tilalle tulee syksy opiskeluineen, töineen, harrastuksineen ja muine aikataulutettuine arjen rientoineen. En toisaalta pystynyt edes kuvittelemaan saman rumban alkamista taas, koska hengailin vieläkin shortseissa ja sukkalaatikkoni oli täynnä puhtaita sukkia, koska en ollut tarvinnut niitä kuukauteen. Kaikki näytti ja tuntui vielä kesältä, ja tämän auringonpaisteen keskelläkö pitäisi alkaa suunnitella tulevaa syksyä? Pyh ja pah!

Nämä turhautuneet tuntemukset olivat aika kummia, koska niin kauan kuin muistan, olen rakastanut syksyä intohimoisesti. Rakastan ruskaa ja loppusyksyn kalpeankirkasta aurinkoa enemmän kuin äidinkielessäni on sille sanoja, rakastan syksyn mukanaan tuomia uusia alkuja (minun vuoteni alkaa aina syyskuusta eikä tammikuusta!), rakastan punaisia Hai-saappaitani ja värikkäitä neulepuseroitani, rakastan istua sisällä lämpimässä kun ulkona sataa kaatamalla. Nyt jokin oli kuitenkin muuttunut. Osasyynä saattoi olla se, että kesä oli ollut poikkeuksellisen kuuma ja rentouttava, mutta suurin syy lienee se, että viime keväänä uuvuin aika pahasti - niin pahasti, että jouduin käymään lääkärissä verikokeissa sekä perumaan kursseja ja muita sovittuja menoja. Ajatuskin saman rumban aloittamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Minulla oli liian hyvin muistissa se, miten väsynyt olin, miten pienetkin asiat itkettivät, miten sydän hakkasi stressin takia ja miten esimerkiksi siivoaminen tuntui välillä täysin ylitsepääsemättömältä. Tuli huoli, tuli apeus, tuli kauhu: miten minä tällä kertaa jaksan? Miten ehdin? Miten säilytän kallisarvoiset voimani, jotka olen kesän aikana saanut kerättyä?

Yhtäkkiä maailman lohdullisin ja turvallisin ajatus pölähti mieleeni:

meillä ihmisillä ei ole tässä maailmassa mitään muuta turvaa

 kuin luottamus Jumalaan. 

Niin se on. Kun kaikki muu on mennyt, jää jäljelle ainoastaan luottamus Jumalaan ja siihen, mitä Hän on Sanassaan meille luvannut: huolehtia meistä elämämme jokaisena päivänä.

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! -- Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. 
(Matt. 5:25-26, 34)

Jonkun mielestä tämä ajatus voi tuntua pelottavalta. Ettäkö luottaisin MINUN elämäni ja MINUN kontrollini jonkun toisen käsiin? Mitä järkeä siinä muka on? No, eihän siinä periaatteessa olekaan järkeä, mutta kaikkea ei aina voi perustella järjellä - varsinkaan uskoa. Juuri heittäytyminen Jumalan huolenpidon varaan tuotti minulle todella suuria vaikeuksia ennen kuin sain huomata, että kaikki hyvä tässä maailmassa on vain lahjaa Taivaalliselta Isältämme, enkä minä itse voi todellakaan kontrolloida kaikkea. Vaikka kuinka haluaisin, en voi aina pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska se ei ole mahdollista. Minä en luonut tätä maailmaa. Minä en pyöritä sitä. Minä en ole maailman napa. Minä olen pieni ihminen, mutta Jumala on suuri, ja Häneltä - yksin Häneltä! - saan voimani, iloni, energiani.

Kun kuuman kesän jälkeen muistin taas kaiken tämän, valtava rauha laskeutui sisimpääni. Alkoi hymyilyttää. Kyllä tästä selvitään.

Olen päättänyt luottaa.

Sinkun rukous

Herra, 

anna minulle kärsivällisyyttä odottaa. 

Anna viisautta päätöksiin 

ja tarkkanäköisyyttä ihmisen todellisen persoonan
näkemiseen. 

Auta näkemään kulissien ohi. 

Anna lohtua yksinäisyyden tunteisiin

ja mielen lujuutta hillitsemään itseni, 

kun hellyydenkaipuu iskee 

ja lähelläni on kiva mies. 

Auta minua pitämään omat rajani 

ja olemaan lähettämättä vääriä signaaleja (väärille) miehille. 

Anna minulle lempeyttä, 

anteeksiantoa 

ja kypsyyttä, 

jotta en kostaisi kokemiani harmeja 

muille, viattomille miehille.

Auta minua sanomaan ei ja kyllä

oikeissa kohdissa. 

Anna rohkeutta kohdatessani Sinun mielesi mukaisen miehen

ja auta minua pysymään aloillani, 

kun kohtaan jonkun, joka vie minua kauemmas Sinusta. 

Auta minua muistamaan, uskomaan ja luottamaan siihen, 

että Sinä haluat minulle vain parasta, elämäni kaikilla aloilla, 

ja että on parempi odottaa kärsivällisesti

kuin rikkoa itseään. 

Aamen. 

(Kuva täältä.)

Hukun

Jumala, en jaksa enää, hukun tämän kaiken alle. En enää jaksa hengittää, en hymyillä, en nauraa. Jumalaini, missä olet kun sinua huudan, etkö kuule minua, etkö halua kuulla minua? Missä olit kun räpiköin syvemmälle, miksi et kääntänyt suuntaani takaisin matalille vesille, etkö nähnyt mihin olen menossa? Miksi jätit minut yksin? Yritin pidättää hengitystäni veden alla, yritin uida takaisin rantaan, tein kaiken voitavani. Pysähdyin vain hiukan ennen viimeisten voimieni loppua. Rentouduin. En vajonnutkaan syvemmälle. Käänsin kasvoni ja näin sinut, nostit minut pintaan. Jumalani, et ollutkaan hyljännyt minua. En luottanut sinuun, en uskonut sinun suojelevan minua. Kun annoin sinun auttaa, sain vedettyä ensimmäisen henkäykseni ilmaa liian pitkästä aikaan. Olin taas elossa. 

En koskaan täysin menettänyt uskoani, mutta taakkani alla olin romahtaa. En ymmärtänyt että minua kannetaan, en nähnyt ympärillä auttavia käsiä. Surin ainoan sisarukseni sekä isovanhempani kuolemia, kärsin koulukiusaamisesta, eikä ympärillä ei ollut ketään kenellä olisi ollut aikaa kuunnella. On ihme että kuulin Jumalan kuiskaukset ja että tartuin hänen käteensä. Riparin jälkeen löysin paikkani seurakuntanuorien joukosta. Tosin monikossa puhuminen on lähes valheellista, vakiokävijöitä oli vain kaksi, minä ja silloin vielä tuleva paras kaverini. Silti seurakunta alkoi tuntua kodille ja isoskoulutuksen myötä saimme haalittua lisää kävijöitä. Tunsin oloni tervetulleeksi. Ensimmäistä kertaa takanani oli kuunteleva tukijuokko, enkä ollut enää yksin.

Koskettuani pohjaa, opin miltä näyttää kun on paha olla. Pystyin uudella tavalla näkemään ympärilläni murtuneita mieliä. Silmieni avauduttua en enää kyennyt sulkemaan niitä tai kääntämään kasvojani pois. Näin joka puolella ihmisiä jotka kantoivat taakkojaan yksin. Siitä hetkestä asti olen yrittänyt olla ihminen ihmiselle. Olen yrittänyt ojentaa kättäni niille, jotka eivät näe muiden käsiä auttamassa ylös. Olen yrittänyt kertoa, että heitäkin kannetaan. Puoli voittoa saavutetaan pysähtymällä kysymään ja kuuntelemaan mitä lähimmäiselleen kuuluu. Kuitenkaan koko voittoa ei saavuteta tyytymällä vastaukseen "ihan hyvää", vaan kysymällä uudelleen ja odottamalla tarkempi vastaus. Toisen ihmisen kuunnellessa arkipäiväisiäkin kuulumisia kiinnostuneena voi kertoja tuntea olonsa merkitykselliseksi ja tärkeäksi.

Meitä on kehotettu rakastamaan lähimmäistä niinkuin itseään. Siispä meidän kaikkien tulisi ojentaa kurottava kätemme hukkuvaa kohti. Emme yksilöinä kykene auttamaan jokaista niin paljon kun he apua tarvitsisivat. Jokainen kuitenkin pystyy seisahtumaan paikoilleen ja kuuntelemaan hetken, antamaan ihmisille hetken jolloin he tuntevat olonsa merkityksellisille. Illalla painaessamme kätemme ristiin voimme vielä rukoilla noiden ihmisten puolesta. Jos tekisimme kaikki näin, me kaikki voisimme tuntea itsemme huomatuiksi, tärkeiksi, tervetulleiksi. Voisimme jokainen tuntea olomme Siunatuiksi.

Matt: 22:35-39

Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: Opettaja, mikä on lain suurin käsky? Jeesus vastasi: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä käsky on suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Valonpilkahduksia

Vielä muutama vuosi sitten olin pahimman luokan tapakristitty. En sitä itse tajunnut, ennen kuin kaikki alkoi pikkuhiljaa romahtaa ja löysin itseni tilanteesta, johon en olisi uskonut koskaan joutuvani. Olin pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, mutta olinkin suunnattoman heikko.


Tilanteessa tartuin kaikkeen annettuun apuun, ja Luojalle kiitos siitä että sitä sain. Syksyn kuluessa luin Judith Pellan kirjasarjan Tuulen taistelukentät - ja löysin ensimmäisen valonpilkahdukseni. Kirjasarjassa kolme sisarusta taistelee elämänsä ja unelmiensa puolesta toisen maailmansodan pyörteissä. Eräs sisaruksista ei usko alussa pätkän vertaa Jumalaan ja sotkeekin elämänsä aika perinpohjaisesti. Lähetystyöntekijöiden piirissä Filippiineillä tyttö saa ohjeistusta Raamatun tutkimiseen ja oman elämänsä pohtimiseen sen valossa. Raamattuun en vielä silloin tarttunut, mutta tästä täysin fiktiivisestä Pellan kirjasta sain henkisen kannustuspotkun takalistolleni.

Tajusin pikkuhiljaa, että kuten kirjan tyttöjen, myös minun huutoni Jumalan puoleen oli kuin olikin kuultu. Vaikeuksien ei ollut tarkoitus kadota yhdessä päivässä. Kaikki vaikeudet olivat vain johtaneet tuohon hetkeen, kun tajusin, missä oikein mennään. 

Kuten sanottu, sain apua paniikkihäiriöksi kehittyneeseen tilaani. Minulla oli tukenani rakastava aviomies puhelinyhteyden päässä (hän oli silloin armeijassa) sekä vanhemmat ja sisarukset, jotka tekivät tuona vaikeana vuonna puolestani ja avukseni kaikkea sellaista, jota en pysty varmaankaan koskaan korvaamaan. Se, mitä olin pitänyt täytenä itsestäänselvyytenä, osoittautuikin siksi Jumalan lahjaksi ja avuksi, jota olin ilta illan perään rukoillut.

Olen pahemman luokan pessimisti, mitä tulee vastoinkäymisiin. Mutta silmieni avauduttua näkemään tämän elämän yksinkertaisuuden, olen pystynyt luottamaan siihen, että apua saa, kun sitä pyytää ja joskus jopa silloin kun ei edes älyä pyytää. "Kyllä Herra pitää huolen omistaan" on lause, jonka olen kuullut äidiltäni monia kertoja ja jota hoen itselleni aina kun asiat menevät päin seiniä, enemmän tai vähemmän. Ja se lause on totisinta totta.

Tätä valonpilkahdusten etsimistä voi kuvailla myös englanninkielisellä lauseella "counting your blessings". Hyvä tapa olisikin meidän jokaisen (myös allekirjoittaneen) illalla miettiä, mitä kaikkea hyvää elämässä onkaan. Ja aloittaa niistä itsestäänselvyyksistä. 

Matteus 5:25-27, 33-34:

25 "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?

26 Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!

27 Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? 33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. 34. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se kyllä pitää itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.

Kohteliaisuus

Jo useamman vuoden ajan rukoukseni on ollut se, että Jeesus minussa saisi kasvaa ja minä pienetä. Sisäisessä maailmassa ja ajattelutavoissani olen huomannut muutosta jo pidemmän aikaa, mutta olen usein miettinyt näkevätkö muut ihmiset muutoksen minussa. Olen rukoillut sitä, että vielä joskus ihmiset näkisivät ja tuntisivat Jeesuksen minusta, jo ennenkuin avaan edes suuni. En ole evankelista-tyyppi, jolle olisi kovin luontevaa avata keskustelua ei-uskovien kanssa uskosta, joten haluaisin uskon näkyvän minusta: teoissa, käytöksessäni, siinä kuinka kohtelen ihmisiä, koska sillä tavalla herää myös keskustelua. 

Tunnen muutamia ihmisiä, joista ajattelen Jeesuksen näkyvän. He vaikuttavat niin onnellisilta ja kauniilta, tavalla jota en osaa selittää. Heidän seurassaan on hyvä olla. He huokuvat hyväksyntää ja rakkautta ympärilleen ja he vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä ja itseensä. Heidän elämässään on varmasti vastoinkäymisiä, kuten jokaisella, mutta he eivät vaikuta turhautuineilta, huolestuneilta tai pelokkailta, vastoinkäymiset eivät hallitse heidän elämäänsä. 

Eräs koulukaverini sanoi minulle muutama viikko sitten puhuessamme uskosta ”kun näin sinut ekan kerran ja seurailin tekemisiäsi, ajattelin, että tuon tytön on pakko olla uskossa, koska hän on niin eläväinen ja karismaattinen.” Paikka, jossa en todella koe olevani kovinkaan hengellinen. Olen luonteeltani hyvin sosiaalinen, joten jollain tasolla tunnen kaikki luokkalaisemme ja uusien tullessa ryhmään olen usein ensimmäisten joukossa tutustumassa heihin. Muutoin osallistun keskusteluihin ja olen aktiivinen, mutta se tuntuu usein melko pinnalliselta ja vaikka olenkin paikalla, en aina läsnä. 

Mieleeni tulee myös eräs kerta noin vuosi sitten, kun ihminen, joka ei edes tunne minua, mutta kohtaamme päivittäin kysyi minulta ”miten voit aina näyttää niin onnelliselta”, vaikka olimme tavanneet useita kertoja kun sisimmässäni on myrskynnyt ja minusta on tuntunut, että kaikki kaatuu päälle. Nämä ohimennen sanotut kommentit, ovat minulle olleet tärkeimpiä mahdollisia kohteliaisuuksia ja tulleet parhaisiin mahdollisiin aikoihin. Ne ovat antaneet intoa etsiä Jumalaa yhä enemmän ja myös rohkaisseet minua antamaan palautetta ympärilläni oleville ihmisille. Luulen, ettei kohteliaisuuden antaja usein ymmärräkään kuinka suuri vaikutus välillä hyvin pienillä sanoilla voi olla. 

Usko on eri asia kuin tunteet, jotka ailahtelevat ja näin valehtelevat meille helposti ja vievät mukanaan jos niille antaa liikaa valtaa. Usko ei perustu minun tunteilleni, vaan siihen tosiasiaan, että Jeesus on Herrani ja kuollut puolestani, tämä totuus ei muutu vaikka minusta tuntuisi miltä. Uskon, että tämä ”onni, karisma, elävyys” kumpuaa jostain syvemmältä, kuin tunteistamme tai ulkoisesta olemuksesta, uskon sen olevan Jumalan rakkautta, joka loistaa meistä ulospäin.

"Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. 

"Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. Matt.5:13-16

Kuva: Flickr

Mennyttä maailmaa haikailemassa

Pari vuotta sitten katsoin palkitun ja kiitellyn Koirankynnen leikkaajan (ohjaus Markku Pölönen, ilm. 2004), ja päätin nyt kirjoittaa elokuvasta tarkemmin. Elokuva perustuu Veikko Huovisen samannimiseen romaaniin ja sijoittuu 1940-luvun loppuun, kun Suomi on toipumassa sodasta.

Minun on tähän väliin sanottava, että sota-ajan Suomi (sekä 1940- ja 1950-luvut ylipäätään) kiehtoo minua valtavasti. Erityisen kiinnostunut olen henkilöistä, jotka eivät vaikuttaneet itse rintamalla tai etulinjassa, vaan taustalla: naisista kuokan varressa ja tilan töitä hoitamassa miehen ollessa sotimassa, lapsista, lotista. Elämästä ylipäätään, sillä sen oli jatkuttava kaikesta huolimatta. Olen myös aina silmät ja korvat tarkkana, jos jossain kuvataan, kuinkas sitten sodan jälkeen kävikään. Sota - kuten mikään muukaan kriisi - ei nimittäin koskaan lopu rauhansopimuksen laatimiseen ja aseiden vaikenemiseen, vaan sen jälkeen pestään henkistä ja aineellista jälkipyykkiä kauan. Miten sota vaikuttaa omaisiin, jotka vastaanottavat kaiken nähneitä miehiä? Miten sota vaikuttaa tuleviin sukupolviin? Kuinka kauan jäljet näkyvät ja miten? Kuinka monen sukupolven täytyy kasvaa, ennen kuin sodan traumat eivät enää vaikuta elämään ja asenteisiin? Historiankirjoituksessa ja tarinankerronnassa ei myöskään sovi unohtaa niitä, jotka olivat sotimassa, mutta eivät olleet voittamattomia sankareita. Juuri tällainen on Mertsi (loistava Peter Franzén), elokuvan päähenkilö. Mertsi saa taistelussa kuulan kalloonsa, mutta jää kuitenkin henkiin, tosin hieman yksinkertaisena. Kun Mertsi pääsee sairaalasta töihin ja kuulee työnjohtajansa koiran kärsivän ylipitkiksi kasvaneista kynsistä, päättää Mertsi lähteä niitä leikkaamaan. Matkalla kynsien leikkuuseen hän kokeilee kaikenlaisia töitä savottamiesten parissa, kuten veden pumppaamista rekiuriin.

Mertsi (Peter Franzén) viettämässä laatuaikaa uuden nelijalkaisen ystävänsä kanssa.

Koirankynnen leikkaaja maalaa meille kuvan menneestä maailmasta, jossa työ oli kovaa, mutta sitä riitti kaikille, ja kaikkien panos oli yhtä tärkeä. Ei tarvinnut olla kaikessa paras tai ekspertti: riitti, että oli halu auttaa. Puhallettiin yhteen hiileen ja ennen kaikkea pidettiin toisista huolta, koska kaikki olivat samassa jamassa. Ruokaa oli vähän, mutta se riitti, ja jos jollekulle ei riittänyt, sitä autettiin. Lähimmäisenrakkaus oli muutenkin konkreettista - sukattomalle annettiin sukat ja kiusaamiseen puuttuttiin. Ihmiset eivät jääneet sivustakatsojiksi, koska se ei tullut kysymykseenkään niin vaikeina aikoina. Kaipaan 2010-luvun Suomeen tällaista lähimmäisenrakkauden osoittamista, josta Jeesuskin puhuu Raamatussa.

On aina ilo katsoa elokuvia, jotka ovat visuaalisesti nautittavia. Koirankynnen leikkaaja kuuluu siihen joukkoon. Suomen kaunis luonto lumi- ja metsämaisemineen pääsee oikeuksiinsa. Lisäksi elokuvassa näkyy vanhoja pieni-ikkunaisia linja-autoja ja höyryvetureita, jotka havainnollistivat mennyttä aikaa. Elokuvassa on myös paljon hiljaisia hetkiä ja verkkaista dialogia, ja siitä puuttuvat elämää suuremmat erikoisefektit. Kun tarina kuitenkin on vahva, ei sellaisia efektejä ja silmää nopeampia leikkauksia tarvita. Juuri vähäeleisyys ja pienimuotoisuus tekivät tästä elokuvasta sellaisen, jollaista tekniikka ei välttämättä takaa: elämää suuremman.

(Kuva täältä.)