Lapseton sinkku ei ole perheetön

Suomessa on pikku hiljaa alettu puhumaan jonkin verran perheiden monimuotoisuudesta. Kun puhutaan monimuotoisuudesta perheiden yhteydessä, tarkoitetaan usein sateenkaariperheitä ja uusperheitä, sekä ehkä vapaaehtoisesti lapsettomia eli sitä, miten kaksi aikuista itsessään on jo perhe. Mutta yhdessä asiassa Suomi on perhesuhden kanssa edelleen takapajula ja jopa kehitysmaa: siinä, että monta eri sukupolvea asuu saman katon alla, ja että perheeseen kuuluu muitakin kuin puoliso ja omat lapset.

Suomessa on kunnia-asia kärvistellä yksin. Mieluummin ollaan yksin kuin pidetään yhteyttä sukulaisiin. Sana perhe käsitetään ahtaasti ydinperheeksi, joten jos kyseessä on aikuinen sinkku, tätä kutsutaan nöyryyttävästi perheettömäksi. Perheettömäksi! Ei todellakaan, ei minun kohdallani! Minulla on aivan ihana lapsuudenperhe, jonka jäsenien kanssa olen tiiviisti yhteydessä. jopa päivittäin. Kun Masterchef Australia-kisassa 31-vuotias nainen sanoo kaipaavansa perhettään ja toivoo saavansa heidät Australiaan kanssaan, kukaan ei ihmettele, kun hän ei tarkoita miestä ja lapsiaan vaan vanhempiaan, sisaruksiaan ja kenties muita sukulaisiaan. Muualla maailmassa perheen laaja käsite ja sukulaisten kanssa hengailu on normaalia. Täällä se on jopa lapsellista ja hävettävää - jotain, mistä on päästävä eroon ja joka kertoo ihmisen aikuisuudesta ja kypsyydestä. Monen kohdalla ystävät ovat korvanneet perheen, enkä oikein tiedä, mitä ajatella asiasta. Itse asiassa monessa kielessä ei ole edes sanoja erottamaan perhettä ja sukua toisistaan, vaan niihin viitataan yhdellä sanalla (esim. familia romanistisissa kielissä)!

Ydinperheellä asumisjärjestelynä ei edes ole Suomessa niin pitkää perinnettä kuin voisi kuvitella. Vielä viime vuosisadan alussa etenkin maaseudulla oli yleistä, että samassa taloudessa asui monta sukupolvea. Toki maatalousyhteiskunnassa tämä oli myös käytännön sanelema pakko: töitä oli paljon, joten töitä tekemään tarvittiin paljon ihmisiä. Yleensä myös lapsia oli paljon, ja pienimpiä, jotka eivät vielä voineet osallistua töihin, saattoi isoäiti, anoppi tai joku muu täti kaitsea. Vanhemmat saivat apua lastenhoidossa ja vanhukset virikkeitä, mikä esti syrjäytymisen. Vastaava järjestely on Etelä-Euroopassa voimassa vieläkin, enkä näe siinä mitään taantumuksellista. Päin vastoin olen sitä mieltä, että monen sukupolven yhteiselo tuo elämään joustavuutta ja ymmärrystä eri elämäntilanteita kohtaan. On vaikeampaa ns. kuplautua, jos elinympäristössä on eri-ikäisiä ihmisiä. 

On tietysti eri asia, jos perheessä tai suvussa on ollut alkoholismia, henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai muuta hyväksikäyttöä, joka on kaikin puolin haitallista ja jopa vaarallista kanssaihmisille. Silloin on luonnollisesti hyvä ottaa niin paljon etäisyyttä kuin voi. Lisäksi nykyään monen on pakon edessä muutettava toiselle paikkakunnalle opiskelemaan tai töihin, jopa 16-vuotiaana, jos omalla kotipaikkakunnalla ei ole jatko-opintomahdollisuuksia peruskoulun jälkeen.

Joka tapauksessa mieleni askaroi tänä päivänä seuraavien kysymysten parissa, joihin etsin vastausta edelleen:

• Miksi perhe käsitetään Suomessa niin suppeasti?
• Miksi täällä on normaalia, että vanhempiin ollaan yhteydessä parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vain kerran vuodessa?
• Miksi Suomessa saa huutonaurua osakseen, jos vielä yli 20-vuotiaana asuu vanhempiensa kanssa?
• Miksi Suomessa on niin paljon yksinäisiä vanhuksia, joiden luona kukaan ei käy?

Ihmissuhteista, osa 2: miksei se soita?

Seuraavan blogitekstin kehoitan lukemaan pilke silmäkulmassa. ;)

Rohkenen nyt antaa lausunnon, josta moni itsenäinen suomalainen nainen ei tule pitämään, vaan älähtää ärtymyksestä: kyllä se poika/mies tekee aloitteen, jos on kiinnostunut.

Siskot, puhun teille nyt omasta kokemuksesta. Vaikka se kaksilahkeinen flirttailisi ja olisi kuinka ihana, mutta ei pyydä sinua johonkin kahden kesken, hän
a) ei vain ole tarpeeksi kiinnostunut
b) on jo varattu, mutta haluaa pimittää sen (ikävä kyllä tätäkin tapahtuu).

Tykkäsittepä siitä tai ette, mies ei ole koskaan liian ujo pyytämään treffeille. Tunsin joskus hyvin ujon ja hiljaisen pojan, joka kuitenkin onnistui keräämään rohkeutensa ja pyytämään minua treffeille kasvotusten. Reeeespect! Lisäksi, jos miehellä on mitkä tahansa mahdollisuudet saada sinuun yhteys (Facebook, Instagram, Twitter ym.; sama työpaikka, koulu tai seurakunta, yhteinen tuttu, you name it), hän tulee käyttämään sitä. Sinun ei siis tarvitse hermoilla sitä, että ehkä se ei saanut sitä viestiä (kyllä sai), ehkä sillä on niin kiire, ettei se ehdi kysyä (ei ole), ehkä ufo sieppasi hänet (ei siepannut). Tämän tajuaminen otti valtavan taakan pois omilta harteiltani.

Vakavasti puhuen, lopeta kaikki itsesyytökset. Ei kannata vatvoa ja vatuloida jotain keskustelunpätkää päässään loputtomiin ja miettiä, että mitä mä sanoin väärin, koska jos se poika tai mies on kiinnostunut sinusta oikeasti, et yksinkertaisesti voi sanoa mitään väärää. On opittava luottamaan toiseen ihmiseen ja hyväksymään se, ettei kaikki ole omissa käsisäsi - niin ärsyttävältä kuin se tuntuukin. Koska jos jotain pitää pakottaa, siitä ei hyvää tule.

Kyse on myös kunnioituksesta. Selkeä kommunikaatio ja miehen selkeästi ilmaisemat aikomukset tarkoittavat, että hän kunnioittaa sinua. Kunnioitusta EI ole se, että hän pyytää sinua baariin tulevan viikon sunnuntai-iltana, ja lähettää pyynnön Facebookin kautta keskellä yötä. Kunnioitusta EI ole se, että kun pyydät myöhemmin, että tapaisitte mieluummin sittenkin päiväsaikaan, tämä herrashenkilö sanoo "emmä jaksakaan lähtee, mennään joku toinen kerta", mutta toista kertaa ei koskaan tule.

Tietäkää arvonne. Älkää suostuko mihin hyvänsä vain siinä pelossa, että se (uskovaksi itseään kutsuva) mies jättää sinut. Muistakaa, että olette Jumalan prinsessoja, jotka ansaitsevat vain parasta. Jos mies ei sen mukaan kohtele teitä, kyseessä ei ole prinssi vaan sammakko.


Edit: Jos sinä olet kokenut poikkeuksen, joka vahvistaa säännön, ole hyvä ja jaa kokemuksesi kommenteissa!

Näin sen pitäisi mennä: asiaa ihmissuhteista

Poika laittaa viestiä tytölle: "Me ollaan taas unohdettu ne kahvit." Tyttö vastaa, että niin ollaan, ja nyt kyllä pitäisi oikeasti nähdä, kun oli puhetta jo vuosi sitten, hahaa. Ja katso - niin myös käy. Poika ja tyttö sopivat tapaavansa seuraavalla viikolla. Poika ehdottaa tapaamispaikkaa ja -aikaa. 

Sovittuna päivänä poika ja tyttö tapaavat. Poika ja tyttö menevät kahvilaan. Poika tarjoaa tytölle, johtaa keskustelua, ottaa tilanteen haltuun, on mukava ja mutkaton. Poika ja tyttö nauravat usein ja viihtyvät. Tunnelma on rento ja vapautunut, kun ei tarvitse tulkita toisen jokaista äänenpainoa. Kun poika ja tyttö lähtevät omille teilleen, he halaavat ja sanovat hei hei. Myöhemmin illalla tyttö laittaa pojalle vielä viestiä, että kiitos kahvista ja seurasta, oli tosi kivaa. Poika vastaa kuuden minuutin sisällä ja sanoo "Eipä mitään! Oli kiva nähdä. Hauskaa että saatiin aikaiseksi." Tapaamisen jälkeen poika ja tyttö ovat edelleen yhteydessä sosiaalisen median välityksellä (eikä kumpikaan tee katoamistemppua, koska jostain kuvasta tykkääminenhän voisi tarkoittaa sitä, että se toinen haluaa naimisiin, apua, PAKOON!).

***

Ylläoleva tarina on tosi, tosin kyseessä oli ihan vain epäromanttinen kaveritapaaminen. Halusin silti ottaa sen esimerkiksi ja vertailukohdaksi aiheesta nimeltä uskovaiset ja deittailu. Näin sen nimittäion pitäisi mennä: ei hämäriä signaaleja, vatvomista ja pelailua, ei laskelmointia ("jos tykkään tuosta kuvasta, mutta viivyttelen viestiin vastaamisessa, niin en ole liian päällekäyvä"), vaan avointa ja reilua meininkiä. Ei turhaa draamaa. Voiko moinen lunkius olla mahdollista, kun paineet tulevan puolison löytymiseksi saattavat olla kovat ja kandidaatteja harmittavan vähän?

Vastaus edeltävään kysymykseen: kyllä voi. Oma neuvoni kaikille kristityille sinkkutytöille, -pojille, -miehille ja -naisille on, että relatkaa ny vähän! :D Ei se ensimmäinen kahvila- tai leffakäynti tarkoita, että seuraavaksi pitää sopia hääpäivä! Seurustelussa ei ole kyse mistään muusta kuin siihen toiseen ihmiseen tutustumisesta - ja tämän tutustumisen on tarkoitus antaa infoa siitä, haluaako ko. pari mennä naimisiin. Joskus seurustelu päättyy avioitumiseen, joskus ei. Sellaista on elämä. Mutta sitä ei voi tietää, ellei toiseen tutustu kunnolla. Ja tutustuminen taas tarkoittaa sitä kahvilassa ja muualla käyntiä, jutustelua, ajan viettämistä yhdessä.

Ei siis ole mihinkään kiire. Juo se kupponen kuumaa rauhallisin mielin.

Elämäntapainventaario

Hei kaikki!

Blogi on elänyt kesän ajan pientä hiljaiseloa, mutta toivon mukaan syksyn mukanaan tuomat rutiinit auttavat taas saamaan tännekin vähän eloa. Itse olen ollut kiireinen töissä, ja vapaa-aikani olen halunnut viettää muualla kuin koneella istuen.

Seuratessani muutamia ystäviäni Instagramissa huomasin heidän osallistuvan erääseen haasteeseen nimeltä #getlovedup. Itse en Instagram-tilini tietoja täällä jakele, enkä kuvamielessä aio osallistua tätäkään kautta, mutta ainakin ensimmäisten päivien aikana haasteessa on mietitty asioita, joita jokaisen olisi hyvä pysähtyä silloin tällöin miettimään elämässään. Ajattelin siksi kirjoittaa niistä tänne.

Ensimmäisen päivän haaste on elämäntapainventaario. Tarkoituksena on miettiä, minkä pisteen väliltä 1-10 antaisi itselleen elämänalueilla ihmissuhteet, terveys, ura ja hengellisyys.

Olen tällä hetkellä aika tyytyväinen elämääni, ja siksi omat pisteeni olivat aika korkeat. Kerron niistä nyt lisää.

Ihmissuhteissa antaisin itselleni numeron 7/10. Olen viime aikoina toiminut välillä itsekkäästi ja aiheuttanut harmaita hiuksia lähipiirilleni. Minun olisi tärkeä niellä temperamenttini, hymyillä vaikka ärsyttää ja yrittää käyttäytyä ikäni ja asemani mukaisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Minun tulisi muistaa kohdella lähimmäistäni niin kuin itseäni myös niissä pienimmissäkin tilanteissa, ja jos joku käyttäytyy minua kohtaan epäoikeudenmukaisesti, ei se tarkoita, että minun tulee vastata käytökseen samalla mitalla.

Terveydelle antaisin myös numeron 7/10. Olen kesän aikaan syönyt huonosti, korvannut terveelliset ateriat pelkällä ilmalla tai jollain epäterveellisellä välipalalla tai herkulla. Olen nukkunut välillä miten sattuu enkä ole kuunnellut kehoani tarpeeksi. Kuitenkin olen huomannut huonot tapani ja yrittänyt muuttaa niitä, alkanut mennä nukkumaan aiemmin ja alkanut liikkua enemmmän ja säännöllisemmin. Olen alkanut myös syömään säännöllisesti aamupalaa ja tarkkailemaan herkuttelun määrää.

Uralle antaisin numeron 8/10. Olen tehnyt töissä parhaani ja etsinyt keinoja parantaa työskentelytapojani ja tehostaa työpanostani. Lasken mukaan tähän kohtaan myös opintoni, joihin minun pitäisi jo alkaa valmistautua - ensimmäiset luennot alkavat syyskuun alussa, ja kieltenopiskelijana olisi tärkeä hieman kerrata kielioppia ja tutkia materiaalia jo etukäteen.

Hengellisyydelle antaisin jopa numeron 9/10. Jumalasuhteeni on ollut hyvä ja koen itseni läheiseksi Isän kanssa. Olen löytänyt itselleni sisäistä rauhaa ja oppinut paremmin luottamaan siihen, että Isä hoitaa huolehtimisen puolestani. Haluaisin syventyä Raamatun tutkimiseen enemmän ja löytää itselleni tulevana syksynä oman hengellisen piirin tältä uudelta paikkakunnalta. Koen itseni hieman irralliseksi, kun en ole löytänyt vielä itselleni sopivaa seurakuntayhteyttä ja uskovaisten ystävien ryhmää.

Pyydän nyt sinua, hyvä lukija, tarttumaan kynään ja paperiin tai avaamaan kirjoitusohjelman tietokoneella ja miettimään näitä aiheita myös itse. Suositeltavaa olisi tehdä pieni elämäntapainventaario kerran kuussa, jotta pystyt käyttämään energiasi parhaalla mahdollisella tavalla hyvinvointiasi ajatellen. Hyvää elokuuta, hyviä koulun- ja työnalkuja ja viimeisiä kesäloma- tai kesätyöhetkiä. Olkoon syksynne siunattu!

Anna

Kiitollinen + kysymys

Viime kuukaudet ovat kohdelleet minua hyvin. Kirjoitan yleensä vain silloin, kun menee huonosti, joten inspiraatio on ollut vähäistä. Vähän tunnen syyllisyyttä, kun en ole kirjoittanut aikoihin.

Viime aikoina on ollut paljonkin stressinaihetta, mutta kaikki on onnistunut hyvin ja kääntynyt parhain päin, kiitos Isälle siitä. Toivon, että jatkossakin elämä kohtelee minua yhtä hyvin.

[lähde]

Minulla olisi vielä kysymys. Tosiaan kun minun kohdallani tämä kirjoittaminen vähän takkuaa välillä, pitäisittekö siitä, että minä julkaisisin välillä jotain maallisempia tekstejä? Ajatuksia jostain muustakin kuin uskosta, vaikka välillä ihan arkisista asioista kuten leivonnasta tai käsitöistä? Meillä on täällä monta kirjoittajaa, jotka kirjoittavat uskonasioista, ja itsekin jatkossa niistä kirjoittaisin, mutta että saataisiin enemmän sisältöä blogiin, olisiko aivan järkyttävää että välillä julkaisisin jotain kevyempää? Hyvässä Hengessä, kuitenkin. :) Ajatuksia?