Ääk, hui kauhea. Mulla on ollut niin kiire viimeaikoina, että tämä blogikin on unohtunut. Oon tehnyt koulujuttuja enemmän kuin koskaan ennen ja rämpinyt päivät suurinpiirtein puoliunessa läpi. Fiilis kaiken keskellä on kuitenkin ollut pääsääntöisesti hyvä.
Viimeaikoina rukoilu on ollut minulle hankalaa. Olen asettunut aloilleni ja yrittänyt puhua Jumalalle, mutta en ole tiennyt, mitä sanoa. En ole päässyt siihen syvään yhteyteen ja läheisyyteen Jeesuksen kanssa. Rukoukseni ovat jääneet tyhjiksi. Minulla on ollut paljon halua ja toivoa, mutta en ole pystynyt murtamaan sitä jotain muuria, joka on minun sydämeni ja Isän sydämen välillä.
Eilen kuitenkin tapahtui jotain. Asetuin rukoilemaan ja ymmärsin, että tie Jumalan sydämeen ei käy hienoista sanayhdistelmistä tai jonkin kultaisen temppelin rakentamisesta hienoilla puheillaan Herralle. Tie Jumalan sydämeen kulkee totaalisen avautumisen ja rehellisyyden kautta. Raamatunjakeidenkaan luettelusta ei ole mitään hyötyä, ellei niiden merkitystä ole ymmärtänyt eikä niiden kautta sydämessä liikahda yhtään mitään.
Kuitenkin täysin nöyrä ja avoin, Jeesuksen käsivarsille heittäytyminen tuottikin hedelmää. Se vaati uskallusta ja rohkeuttakin myöntää ääneen tunteitansa, omia ajatuksiaan, joita ei ehkä itsekään haluaisi ajatella.
Paras rukous, joka tuo meidät lähelle Jeesusta, olen kokenut olleen tämä lause:"Jeesus, minä tarvitsen sinua."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti