29.8.2014

Hymy vieraalle

Taivaalta tippuu muutoma pisara vettä. Tulet kadulla vastaan, katson sinua suoraan silmiin leveä hymy huulillani ja nyökkään. Ilmeesi muuttuu happameksi, et tervehdi takaisin. En anna hymyn kadota huuliltani, vaan tervehdin nyt ääneen. Käännät kasvosi pois ja nopeutat askeleitasi, olen sinulle huomaamattomampaa kuin ilma. Tämä toistuu ihminen ihmisen jälkeen ja hitaasti hymyni hyytyy. Viimein vastaan kävelee nuorukainen, jonka kaulassa roikkuu risti. Tervehdin samoin kuin aiemmin. Surukseni huomaan, että toimit samoin kuin muut. En jaksa enää tulla torjutuksi ja lopetan ihmisten tervehtimisen. Tervehdys takaisin, tai vieno hymy olisi muuttanut päiväni täysin.

Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan uudella paikkakunnalla. Käyn kaupassa saadakseni jutella hetken kasvotusten jonkun kanssa, käyn pyöräilemässä nähdäkseni ihmisiä ja pidän parvekkeen ovea raollaan, ettei sisällä olisi niin kamalan hiljaista. Ensin tästä yksinäisyyden (ja itsenäisyyden) tunteesta nautti, mutta vähitellen siitä muodostuu taakka. Ei ole ketään kenen kanssa voisi jutella ilman elektronisia laitteita, hymyt ovat vain hymiöitä ja tärkeätkin keskustelut kirjaimia puhelimen näytöllä. Tunnen olevani yksin, vaikka tiedän ympärilläni asuvan noin 19 216 ihmistä ja vaikka pidän yhteyttä entisen paikkakuntani ystäviin ja perheeseen. 

Kuvitelkaa niiden ihmisten tilanne joilla ei ole ketään. Ne kenellä ei ole perhettä tai ystäviä. Ne kenellä ei ole ketään kenelle soittaa ja kertoa päivän kuulumisia ja hauskoja kommelluksia. Kuinka yksinäinen onkaan kun ei ole ketään kenen kanssa nauraa? Entä sitten kun kukaan vastaantuleva ei edes tervehdi? Jos en saa parikymppisenä siististi pukeutuneena naisen alkuna tervehdyksiä, niin entäs alkoholisoitunut mies tai mummo, joka hädintuskin kykenee liikkumaan ja luo tukoksen kävelytielle? Olemmeko liian kiireisiä vai vain välinpitämättömiä? Oletko koskaan kuvitellut miten paljon yksi hymy tai tarvehdys voi muuttaa lähimmäisen päivää? Ehkä olisi aiheitta.

Matt. 5:41-47 Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta. Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi'. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?

20.8.2014

Maailman lohdullisin ajatus

Viime viikolla vilkaisin kalenteriani puolihuolimattomasti. Hetken kuluttua katsoin sitä uudestaan, tällä kertaa täysin skarppina: elokuun puoliväli, nytkö jo?! Lehteilin kalenterini sivuja vielä pari viikkoa eteenpäin ja kaiho alkoi puristaa rintaa: suvi suloinen on kohta mennyt ja sen tilalle tulee syksy opiskeluineen, töineen, harrastuksineen ja muine aikataulutettuine arjen rientoineen. En toisaalta pystynyt edes kuvittelemaan saman rumban alkamista taas, koska hengailin vieläkin shortseissa ja sukkalaatikkoni oli täynnä puhtaita sukkia, koska en ollut tarvinnut niitä kuukauteen. Kaikki näytti ja tuntui vielä kesältä, ja tämän auringonpaisteen keskelläkö pitäisi alkaa suunnitella tulevaa syksyä? Pyh ja pah!

Nämä turhautuneet tuntemukset olivat aika kummia, koska niin kauan kuin muistan, olen rakastanut syksyä intohimoisesti. Rakastan ruskaa ja loppusyksyn kalpeankirkasta aurinkoa enemmän kuin äidinkielessäni on sille sanoja, rakastan syksyn mukanaan tuomia uusia alkuja (minun vuoteni alkaa aina syyskuusta eikä tammikuusta!), rakastan punaisia Hai-saappaitani ja värikkäitä neulepuseroitani, rakastan istua sisällä lämpimässä kun ulkona sataa kaatamalla. Nyt jokin oli kuitenkin muuttunut. Osasyynä saattoi olla se, että kesä oli ollut poikkeuksellisen kuuma ja rentouttava, mutta suurin syy lienee se, että viime keväänä uuvuin aika pahasti - niin pahasti, että jouduin käymään lääkärissä verikokeissa sekä perumaan kursseja ja muita sovittuja menoja. Ajatuskin saman rumban aloittamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Minulla oli liian hyvin muistissa se, miten väsynyt olin, miten pienetkin asiat itkettivät, miten sydän hakkasi stressin takia ja miten esimerkiksi siivoaminen tuntui välillä täysin ylitsepääsemättömältä. Tuli huoli, tuli apeus, tuli kauhu: miten minä tällä kertaa jaksan? Miten ehdin? Miten säilytän kallisarvoiset voimani, jotka olen kesän aikana saanut kerättyä?

Yhtäkkiä maailman lohdullisin ja turvallisin ajatus pölähti mieleeni:

meillä ihmisillä ei ole tässä maailmassa mitään muuta turvaa
 kuin luottamus Jumalaan. 



Niin se on. Kun kaikki muu on mennyt, jää jäljelle ainoastaan luottamus Jumalaan ja siihen, mitä Hän on Sanassaan meille luvannut: huolehtia meistä elämämme jokaisena päivänä.

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! -- Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. 
(Matt. 5:25-26, 34)

Jonkun mielestä tämä ajatus voi tuntua pelottavalta. Ettäkö luottaisin MINUN elämäni ja MINUN kontrollini jonkun toisen käsiin? Mitä järkeä siinä muka on? No, eihän siinä periaatteessa olekaan järkeä, mutta kaikkea ei aina voi perustella järjellä - varsinkaan uskoa. Juuri heittäytyminen Jumalan huolenpidon varaan tuotti minulle todella suuria vaikeuksia ennen kuin sain huomata, että kaikki hyvä tässä maailmassa on vain lahjaa Taivaalliselta Isältämme, enkä minä itse voi todellakaan kontrolloida kaikkea. Vaikka kuinka haluaisin, en voi aina pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska se ei ole mahdollista. Minä en luonut tätä maailmaa. Minä en pyöritä sitä. Minä en ole maailman napa. Minä olen pieni ihminen, mutta Jumala on suuri, ja Häneltä - yksin Häneltä! - saan voimani, iloni, energiani.

Kun kuuman kesän jälkeen muistin taas kaiken tämän, valtava rauha laskeutui sisimpääni. Alkoi hymyilyttää. Kyllä tästä selvitään.

Olen päättänyt luottaa.