15.6.2016

Lapseton sinkku ei ole perheetön

Suomessa on pikku hiljaa alettu puhumaan jonkin verran perheiden monimuotoisuudesta. Kun puhutaan monimuotoisuudesta perheiden yhteydessä, tarkoitetaan usein sateenkaariperheitä ja uusperheitä, sekä ehkä vapaaehtoisesti lapsettomia eli sitä, miten kaksi aikuista itsessään on jo perhe. Mutta yhdessä asiassa Suomi on perhesuhden kanssa edelleen takapajula ja jopa kehitysmaa: siinä, että monta eri sukupolvea asuu saman katon alla, ja että perheeseen kuuluu muitakin kuin puoliso ja omat lapset.

Suomessa on kunnia-asia kärvistellä yksin. Mieluummin ollaan yksin kuin pidetään yhteyttä sukulaisiin. Sana perhe käsitetään ahtaasti ydinperheeksi, joten jos kyseessä on aikuinen sinkku, tätä kutsutaan nöyryyttävästi perheettömäksi. Perheettömäksi! Ei todellakaan, ei minun kohdallani! Minulla on aivan ihana lapsuudenperhe, jonka jäsenien kanssa olen tiiviisti yhteydessä. jopa päivittäin. Kun Masterchef Australia-kisassa 31-vuotias nainen sanoo kaipaavansa perhettään ja toivoo saavansa heidät Australiaan kanssaan, kukaan ei ihmettele, kun hän ei tarkoita miestä ja lapsiaan vaan vanhempiaan, sisaruksiaan ja kenties muita sukulaisiaan. Muualla maailmassa perheen laaja käsite ja sukulaisten kanssa hengailu on normaalia. Täällä se on jopa lapsellista ja hävettävää - jotain, mistä on päästävä eroon ja joka kertoo ihmisen aikuisuudesta ja kypsyydestä. Monen kohdalla ystävät ovat korvanneet perheen, enkä oikein tiedä, mitä ajatella asiasta. Itse asiassa monessa kielessä ei ole edes sanoja erottamaan perhettä ja sukua toisistaan, vaan niihin viitataan yhdellä sanalla (esim. familia romanistisissa kielissä)!

Ydinperheellä asumisjärjestelynä ei edes ole Suomessa niin pitkää perinnettä kuin voisi kuvitella. Vielä viime vuosisadan alussa etenkin maaseudulla oli yleistä, että samassa taloudessa asui monta sukupolvea. Toki maatalousyhteiskunnassa tämä oli myös käytännön sanelema pakko: töitä oli paljon, joten töitä tekemään tarvittiin paljon ihmisiä. Yleensä myös lapsia oli paljon, ja pienimpiä, jotka eivät vielä voineet osallistua töihin, saattoi isoäiti, anoppi tai joku muu täti kaitsea. Vanhemmat saivat apua lastenhoidossa ja vanhukset virikkeitä, mikä esti syrjäytymisen. Vastaava järjestely on Etelä-Euroopassa voimassa vieläkin, enkä näe siinä mitään taantumuksellista. Päin vastoin olen sitä mieltä, että monen sukupolven yhteiselo tuo elämään joustavuutta ja ymmärrystä eri elämäntilanteita kohtaan. On vaikeampaa ns. kuplautua, jos elinympäristössä on eri-ikäisiä ihmisiä. 

On tietysti eri asia, jos perheessä tai suvussa on ollut alkoholismia, henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai muuta hyväksikäyttöä, joka on kaikin puolin haitallista ja jopa vaarallista kanssaihmisille. Silloin on luonnollisesti hyvä ottaa niin paljon etäisyyttä kuin voi. Lisäksi nykyään monen on pakon edessä muutettava toiselle paikkakunnalle opiskelemaan tai töihin, jopa 16-vuotiaana, jos omalla kotipaikkakunnalla ei ole jatko-opintomahdollisuuksia peruskoulun jälkeen.

Joka tapauksessa mieleni askaroi tänä päivänä seuraavien kysymysten parissa, joihin etsin vastausta edelleen:

  • Miksi perhe käsitetään Suomessa niin suppeasti?
  • Miksi täällä on normaalia, että vanhempiin ollaan yhteydessä parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vain kerran vuodessa?
  • Miksi Suomessa saa huutonaurua osakseen, jos vielä yli 20-vuotiaana asuu vanhempiensa kanssa?
  • Miksi Suomessa on niin paljon yksinäisiä vanhuksia, joiden luona kukaan ei käy?