29.7.2014

Sinkun rukous

Herra, 

anna minulle kärsivällisyyttä odottaa. 

Anna viisautta päätöksiin 
ja tarkkanäköisyyttä ihmisen todellisen persoonan
näkemiseen. 

Auta näkemään kulissien ohi. 

Anna lohtua yksinäisyyden tunteisiin
ja mielen lujuutta hillitsemään itseni, 
kun hellyydenkaipuu iskee 
ja lähelläni on kiva mies. 

Auta minua pitämään omat rajani 
ja olemaan lähettämättä vääriä signaaleja (väärille) miehille. 

Anna minulle lempeyttä, 
anteeksiantoa 
ja kypsyyttä, 
jotta en kostaisi kokemiani harmeja 
muille, viattomille miehille.

Auta minua sanomaan ei ja kyllä
oikeissa kohdissa. 

Anna rohkeutta kohdatessani Sinun mielesi mukaisen miehen
ja auta minua pysymään aloillani, 
kun kohtaan jonkun, joka vie minua kauemmas Sinusta. 

Auta minua muistamaan, uskomaan ja luottamaan siihen, 
että Sinä haluat minulle vain parasta, elämäni kaikilla aloilla, 
ja että on parempi odottaa kärsivällisesti
kuin rikkoa itseään. 

Aamen. 





(Kuva täältä.)

28.7.2014

Hukun


Jumala, en jaksa enää, hukun tämän kaiken alle. En enää jaksa hengittää, en hymyillä, en nauraa. Jumalaini, missä olet kun sinua huudan, etkö kuule minua, etkö halua kuulla minua? Missä olit kun räpiköin syvemmälle, miksi et kääntänyt suuntaani takaisin matalille vesille, etkö nähnyt mihin olen menossa? Miksi jätit minut yksin? Yritin pidättää hengitystäni veden alla, yritin uida takaisin rantaan, tein kaiken voitavani. Pysähdyin vain hiukan ennen viimeisten voimieni loppua. Rentouduin. En vajonnutkaan syvemmälle. Käänsin kasvoni ja näin sinut, nostit minut pintaan. Jumalani, et ollutkaan hyljännyt minua. En luottanut sinuun, en uskonut sinun suojelevan minua. Kun annoin sinun auttaa, sain vedettyä ensimmäisen henkäykseni ilmaa liian pitkästä aikaan. Olin taas elossa. 

En koskaan täysin menettänyt uskoani, mutta taakkani alla olin romahtaa. En ymmärtänyt että minua kannetaan, en nähnyt ympärillä auttavia käsiä. Surin ainoan sisarukseni sekä isovanhempani kuolemia, kärsin koulukiusaamisesta, eikä ympärillä ei ollut ketään kenellä olisi ollut aikaa kuunnella. On ihme että kuulin Jumalan kuiskaukset ja että tartuin hänen käteensä. Riparin jälkeen löysin paikkani seurakuntanuorien joukosta. Tosin monikossa puhuminen on lähes valheellista, vakiokävijöitä oli vain kaksi, minä ja silloin vielä tuleva paras kaverini. Silti seurakunta alkoi tuntua kodille ja isoskoulutuksen myötä saimme haalittua lisää kävijöitä. Tunsin oloni tervetulleeksi. Ensimmäistä kertaa takanani oli kuunteleva tukijuokko, enkä ollut enää yksin.

Koskettuani pohjaa, opin miltä näyttää kun on paha olla. Pystyin uudella tavalla näkemään ympärilläni murtuneita mieliä. Silmieni avauduttua en enää kyennyt sulkemaan niitä tai kääntämään kasvojani pois. Näin joka puolella ihmisiä jotka kantoivat taakkojaan yksin. Siitä hetkestä asti olen yrittänyt olla ihminen ihmiselle. Olen yrittänyt ojentaa kättäni niille, jotka eivät näe muiden käsiä auttamassa ylös. Olen yrittänyt kertoa, että heitäkin kannetaan. Puoli voittoa saavutetaan pysähtymällä kysymään ja kuuntelemaan mitä lähimmäiselleen kuuluu. Kuitenkaan koko voittoa ei saavuteta tyytymällä vastaukseen "ihan hyvää", vaan kysymällä uudelleen ja odottamalla tarkempi vastaus. Toisen ihmisen kuunnellessa arkipäiväisiäkin kuulumisia kiinnostuneena voi kertoja tuntea olonsa merkitykselliseksi ja tärkeäksi.

Meitä on kehotettu rakastamaan lähimmäistä niinkuin itseään. Siispä meidän kaikkien tulisi ojentaa kurottava kätemme hukkuvaa kohti. Emme yksilöinä kykene auttamaan jokaista niin paljon kun he apua tarvitsisivat. Jokainen kuitenkin pystyy seisahtumaan paikoilleen ja kuuntelemaan hetken, antamaan ihmisille hetken jolloin he tuntevat olonsa merkityksellisille. Illalla painaessamme kätemme ristiin voimme vielä rukoilla noiden ihmisten puolesta. Jos tekisimme kaikki näin, me kaikki voisimme tuntea itsemme huomatuiksi, tärkeiksi, tervetulleiksi. Voisimme jokainen tuntea olomme Siunatuiksi.


Matt: 22:35-39
Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: Opettaja, mikä on lain suurin käsky? Jeesus vastasi: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä käsky on suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

25.7.2014

Valonpilkahduksia

Vielä muutama vuosi sitten olin pahimman luokan tapakristitty. En sitä itse tajunnut, ennen kuin kaikki alkoi pikkuhiljaa romahtaa ja löysin itseni tilanteesta, johon en olisi uskonut koskaan joutuvani. Olin pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, mutta olinkin suunnattoman heikko.


Tilanteessa tartuin kaikkeen annettuun apuun, ja Luojalle kiitos siitä että sitä sain. Syksyn kuluessa luin Judith Pellan kirjasarjan Tuulen taistelukentät - ja löysin ensimmäisen valonpilkahdukseni. Kirjasarjassa kolme sisarusta taistelee elämänsä ja unelmiensa puolesta toisen maailmansodan pyörteissä. Eräs sisaruksista ei usko alussa pätkän vertaa Jumalaan ja sotkeekin elämänsä aika perinpohjaisesti. Lähetystyöntekijöiden piirissä Filippiineillä tyttö saa ohjeistusta Raamatun tutkimiseen ja oman elämänsä pohtimiseen sen valossa. Raamattuun en vielä silloin tarttunut, mutta tästä täysin fiktiivisestä Pellan kirjasta sain henkisen kannustuspotkun takalistolleni.

Tajusin pikkuhiljaa, että kuten kirjan tyttöjen, myös minun huutoni Jumalan puoleen oli kuin olikin kuultu. Vaikeuksien ei ollut tarkoitus kadota yhdessä päivässä. Kaikki vaikeudet olivat vain johtaneet tuohon hetkeen, kun tajusin, missä oikein mennään. 

Kuten sanottu, sain apua paniikkihäiriöksi kehittyneeseen tilaani. Minulla oli tukenani rakastava aviomies puhelinyhteyden päässä (hän oli silloin armeijassa) sekä vanhemmat ja sisarukset, jotka tekivät tuona vaikeana vuonna puolestani ja avukseni kaikkea sellaista, jota en pysty varmaankaan koskaan korvaamaan. Se, mitä olin pitänyt täytenä itsestäänselvyytenä, osoittautuikin siksi Jumalan lahjaksi ja avuksi, jota olin ilta illan perään rukoillut.

Olen pahemman luokan pessimisti, mitä tulee vastoinkäymisiin. Mutta silmieni avauduttua näkemään tämän elämän yksinkertaisuuden, olen pystynyt luottamaan siihen, että apua saa, kun sitä pyytää ja joskus jopa silloin kun ei edes älyä pyytää. "Kyllä Herra pitää huolen omistaan" on lause, jonka olen kuullut äidiltäni monia kertoja ja jota hoen itselleni aina kun asiat menevät päin seiniä, enemmän tai vähemmän. Ja se lause on totisinta totta.

Tätä valonpilkahdusten etsimistä voi kuvailla myös englanninkielisellä lauseella "counting your blessings". Hyvä tapa olisikin meidän jokaisen (myös allekirjoittaneen) illalla miettiä, mitä kaikkea hyvää elämässä onkaan. Ja aloittaa niistä itsestäänselvyyksistä. 

Matteus 5:25-27, 33-34:
25 "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? 
26 Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! 
27 Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.
34. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se kyllä pitää itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.










22.7.2014

Kohteliaisuus

Jo useamman vuoden ajan rukoukseni on ollut se, että Jeesus minussa saisi kasvaa ja minä pienetä. Sisäisessä maailmassa ja ajattelutavoissani olen huomannut muutosta jo pidemmän aikaa, mutta olen usein miettinyt näkevätkö muut ihmiset muutoksen minussa. Olen rukoillut sitä, että vielä joskus ihmiset näkisivät ja tuntisivat Jeesuksen minusta, jo ennenkuin avaan edes suuni. En ole evankelista-tyyppi, jolle olisi kovin luontevaa avata keskustelua ei-uskovien kanssa uskosta, joten haluaisin uskon näkyvän minusta: teoissa, käytöksessäni, siinä kuinka kohtelen ihmisiä, koska sillä tavalla herää myös keskustelua. 

Tunnen muutamia ihmisiä, joista ajattelen Jeesuksen näkyvän. He vaikuttavat niin onnellisilta ja kauniilta, tavalla jota en osaa selittää. Heidän seurassaan on hyvä olla. He huokuvat hyväksyntää ja rakkautta ympärilleen ja he vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä ja itseensä. Heidän elämässään on varmasti vastoinkäymisiä, kuten jokaisella, mutta he eivät vaikuta turhautuineilta, huolestuneilta tai pelokkailta, vastoinkäymiset eivät hallitse heidän elämäänsä. 

Eräs koulukaverini sanoi minulle muutama viikko sitten puhuessamme uskosta ”kun näin sinut ekan kerran ja seurailin tekemisiäsi, ajattelin, että tuon tytön on pakko olla uskossa, koska hän on niin eläväinen ja karismaattinen.” Paikka, jossa en todella koe olevani kovinkaan hengellinen. Olen luonteeltani hyvin sosiaalinen, joten jollain tasolla tunnen kaikki luokkalaisemme ja uusien tullessa ryhmään olen usein ensimmäisten joukossa tutustumassa heihin. Muutoin osallistun keskusteluihin ja olen aktiivinen, mutta se tuntuu usein melko pinnalliselta ja vaikka olenkin paikalla, en aina läsnä. 

Mieleeni tulee myös eräs kerta noin vuosi sitten, kun ihminen, joka ei edes tunne minua, mutta kohtaamme päivittäin kysyi minulta ”miten voit aina näyttää niin onnelliselta”, vaikka olimme tavanneet useita kertoja kun sisimmässäni on myrskynnyt ja minusta on tuntunut, että kaikki kaatuu päälle. Nämä ohimennen sanotut kommentit, ovat minulle olleet tärkeimpiä mahdollisia kohteliaisuuksia ja tulleet parhaisiin mahdollisiin aikoihin. Ne ovat antaneet intoa etsiä Jumalaa yhä enemmän ja myös rohkaisseet minua antamaan palautetta ympärilläni oleville ihmisille. Luulen, ettei kohteliaisuuden antaja usein ymmärräkään kuinka suuri vaikutus välillä hyvin pienillä sanoilla voi olla. 

Usko on eri asia kuin tunteet, jotka ailahtelevat ja näin valehtelevat meille helposti ja vievät mukanaan jos niille antaa liikaa valtaa. Usko ei perustu minun tunteilleni, vaan siihen tosiasiaan, että Jeesus on Herrani ja kuollut puolestani, tämä totuus ei muutu vaikka minusta tuntuisi miltä. Uskon, että tämä ”onni, karisma, elävyys” kumpuaa jostain syvemmältä, kuin tunteistamme tai ulkoisesta olemuksesta, uskon sen olevan Jumalan rakkautta, joka loistaa meistä ulospäin.





"Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. 


"Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. Matt.5:13-16

Kuva: Flickr

19.7.2014

Mennyttä maailmaa haikailemassa

Pari vuotta sitten katsoin palkitun ja kiitellyn Koirankynnen leikkaajan (ohjaus Markku Pölönen, ilm. 2004), ja päätin nyt kirjoittaa elokuvasta tarkemmin. Elokuva perustuu Veikko Huovisen samannimiseen romaaniin ja sijoittuu 1940-luvun loppuun, kun Suomi on toipumassa sodasta.

Minun on tähän väliin sanottava, että sota-ajan Suomi (sekä 1940- ja 1950-luvut ylipäätään) kiehtoo minua valtavasti. Erityisen kiinnostunut olen henkilöistä, jotka eivät vaikuttaneet itse rintamalla tai etulinjassa, vaan taustalla: naisista kuokan varressa ja tilan töitä hoitamassa miehen ollessa sotimassa, lapsista, lotista. Elämästä ylipäätään, sillä sen oli jatkuttava kaikesta huolimatta. Olen myös aina silmät ja korvat tarkkana, jos jossain kuvataan, kuinkas sitten sodan jälkeen kävikään. Sota - kuten mikään muukaan kriisi - ei nimittäin koskaan lopu rauhansopimuksen laatimiseen ja aseiden vaikenemiseen, vaan sen jälkeen pestään henkistä ja aineellista jälkipyykkiä kauan. Miten sota vaikuttaa omaisiin, jotka vastaanottavat kaiken nähneitä miehiä? Miten sota vaikuttaa tuleviin sukupolviin? Kuinka kauan jäljet näkyvät ja miten? Kuinka monen sukupolven täytyy kasvaa, ennen kuin sodan traumat eivät enää vaikuta elämään ja asenteisiin? Historiankirjoituksessa ja tarinankerronnassa ei myöskään sovi unohtaa niitä, jotka olivat sotimassa, mutta eivät olleet voittamattomia sankareita. Juuri tällainen on Mertsi (loistava Peter Franzén), elokuvan päähenkilö. Mertsi saa taistelussa kuulan kalloonsa, mutta jää kuitenkin henkiin, tosin hieman yksinkertaisena. Kun Mertsi pääsee sairaalasta töihin ja kuulee työnjohtajansa koiran kärsivän ylipitkiksi kasvaneista kynsistä, päättää Mertsi lähteä niitä leikkaamaan. Matkalla kynsien leikkuuseen hän kokeilee kaikenlaisia töitä savottamiesten parissa, kuten veden pumppaamista rekiuriin.



Mertsi (Peter Franzén) viettämässä laatuaikaa uuden nelijalkaisen ystävänsä kanssa.


Koirankynnen leikkaaja maalaa meille kuvan menneestä maailmasta, jossa työ oli kovaa, mutta sitä riitti kaikille, ja kaikkien panos oli yhtä tärkeä. Ei tarvinnut olla kaikessa paras tai ekspertti: riitti, että oli halu auttaa. Puhallettiin yhteen hiileen ja ennen kaikkea pidettiin toisista huolta, koska kaikki olivat samassa jamassa. Ruokaa oli vähän, mutta se riitti, ja jos jollekulle ei riittänyt, sitä autettiin. Lähimmäisenrakkaus oli muutenkin konkreettista - sukattomalle annettiin sukat ja kiusaamiseen puuttuttiin. Ihmiset eivät jääneet sivustakatsojiksi, koska se ei tullut kysymykseenkään niin vaikeina aikoina. Kaipaan 2010-luvun Suomeen tällaista lähimmäisenrakkauden osoittamista, josta Jeesuskin puhuu Raamatussa.

On aina ilo katsoa elokuvia, jotka ovat visuaalisesti nautittavia. Koirankynnen leikkaaja kuuluu siihen joukkoon. Suomen kaunis luonto lumi- ja metsämaisemineen pääsee oikeuksiinsa. Lisäksi elokuvassa näkyy vanhoja pieni-ikkunaisia linja-autoja ja höyryvetureita, jotka havainnollistivat mennyttä aikaa. Elokuvassa on myös paljon hiljaisia hetkiä ja verkkaista dialogia, ja siitä puuttuvat elämää suuremmat erikoisefektit. Kun tarina kuitenkin on vahva, ei sellaisia efektejä ja silmää nopeampia leikkauksia tarvita. Juuri vähäeleisyys ja pienimuotoisuus tekivät tästä elokuvasta sellaisen, jollaista tekniikka ei välttämättä takaa: elämää suuremman.

(Kuva täältä.)