Jo useamman vuoden ajan rukoukseni on ollut se, että Jeesus minussa saisi kasvaa ja minä pienetä. Sisäisessä maailmassa ja ajattelutavoissani olen huomannut muutosta jo pidemmän aikaa, mutta olen usein miettinyt näkevätkö muut ihmiset muutoksen minussa. Olen rukoillut sitä, että vielä joskus ihmiset näkisivät ja tuntisivat Jeesuksen minusta, jo ennenkuin avaan edes suuni. En ole evankelista-tyyppi, jolle olisi kovin luontevaa avata keskustelua ei-uskovien kanssa uskosta, joten haluaisin uskon näkyvän minusta: teoissa, käytöksessäni, siinä kuinka kohtelen ihmisiä, koska sillä tavalla herää myös keskustelua.
Tunnen muutamia ihmisiä, joista ajattelen Jeesuksen näkyvän. He vaikuttavat niin onnellisilta ja kauniilta, tavalla jota en osaa selittää. Heidän seurassaan on hyvä olla. He huokuvat hyväksyntää ja rakkautta ympärilleen ja he vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä ja itseensä. Heidän elämässään on varmasti vastoinkäymisiä, kuten jokaisella, mutta he eivät vaikuta turhautuineilta, huolestuneilta tai pelokkailta, vastoinkäymiset eivät hallitse heidän elämäänsä.
Eräs koulukaverini sanoi minulle muutama viikko sitten puhuessamme uskosta ”kun näin sinut ekan kerran ja seurailin tekemisiäsi, ajattelin, että tuon tytön on pakko olla uskossa, koska hän on niin eläväinen ja karismaattinen.” Paikka, jossa en todella koe olevani kovinkaan hengellinen. Olen luonteeltani hyvin sosiaalinen, joten jollain tasolla tunnen kaikki luokkalaisemme ja uusien tullessa ryhmään olen usein ensimmäisten joukossa tutustumassa heihin. Muutoin osallistun keskusteluihin ja olen aktiivinen, mutta se tuntuu usein melko pinnalliselta ja vaikka olenkin paikalla, en aina läsnä.
Mieleeni tulee myös eräs kerta noin vuosi sitten, kun ihminen, joka ei edes tunne minua, mutta kohtaamme päivittäin kysyi minulta ”miten voit aina näyttää niin onnelliselta”, vaikka olimme tavanneet useita kertoja kun sisimmässäni on myrskynnyt ja minusta on tuntunut, että kaikki kaatuu päälle. Nämä ohimennen sanotut kommentit, ovat minulle olleet tärkeimpiä mahdollisia kohteliaisuuksia ja tulleet parhaisiin mahdollisiin aikoihin. Ne ovat antaneet intoa etsiä Jumalaa yhä enemmän ja myös rohkaisseet minua antamaan palautetta ympärilläni oleville ihmisille. Luulen, ettei kohteliaisuuden antaja usein ymmärräkään kuinka suuri vaikutus välillä hyvin pienillä sanoilla voi olla.
Usko on eri asia kuin tunteet, jotka ailahtelevat ja näin valehtelevat meille helposti ja vievät mukanaan jos niille antaa liikaa valtaa. Usko ei perustu minun tunteilleni, vaan siihen tosiasiaan, että Jeesus on Herrani ja kuollut puolestani, tämä totuus ei muutu vaikka minusta tuntuisi miltä. Uskon, että tämä ”onni, karisma, elävyys” kumpuaa jostain syvemmältä, kuin tunteistamme tai ulkoisesta olemuksesta, uskon sen olevan Jumalan rakkautta, joka loistaa meistä ulospäin.
"Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
"Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. Matt.5:13-16
Kuva: Flickr
Olipa ihana teksti! Just tota mäkin rukoilen, että Jumalan rakkaus sais loistaa musta ilman sanojakin! Ja kyllä sitä sit ajan kanssa oppii kertomaankin siitä ja todistamaan kun tulee vaan sellasii tilanteita :)
VastaaPoistaTää on kauheen kiva blogi, siunausta kirjotteluun! Ja muuhunki elämään tietty :D ♥