Pään täydeltä ylpeyttä kiitos, maksan parisuhteellani!

Yhtenä aamuna mieheni oli mielestäni todella ärsyttävä. Hänen omasta viivyttelystään johtuen jouduin oman menoni uhalla hoitamaan homman, jonka hän oli luvannut tehdä. Homman hoidettua lähdin kotoa ovet paukkuen. Kuinka hän saattoi olla tuollainen minua kohtaan? Petti lupauksensa koska teki jotain aivan epäolennaista! Olin todella vihainen ja loukkaantunut.

Bussissa istuessani pyörittelin asiaa ja tuhisin. Taas oli päivä pilalla. Minä en ottaisi häneen yhteyttä ennen kuin hän pyytäisi anteeksi ensin.

Aloin miettiä parin viikon takaista parisuhdekurssia jossa olimme olleet päähäni jysähti ajatus: Onko tässä mitään järkeä? Miksi tahdon välttämättä pitää kiinni tästä vihan ja loukkaantumisen tunteesta? Oliko tämä riita taas sen arvoinen, että sitä kannattaa hautoa? Tein tietoisen päätöksen ja nielin ylpeyteni. Otin puhelimeni käteen ja kirjoitin miehelleni anteeksipyynnön siitä että olin lähtenyt kotoa vihaisena. Lisäksi kerroin, että minua harmitti se, mitä aamulla oli tapahtunut. Mies vastasi anteeksipyynnöllä ja kertoi olevansa pahoillaan. Lähetimme toisillemme sähköiset suukot ja sydämet. Ja se siitä! Riita oli sovittu! Ja itse sopimiseen meni noin 5 minuuttia. Kylläpä oli mukava ja kevyt sinä päivänä palata kotiin kun siellä ei odottanutkaan selvittämätön sotku.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kuinka paljon paremmin me ihmiset voisimme ratkoa konflikteja jos emme olisi niin halukkaita pitämään kiinni loukkaantumisistamme ja ylpeydestämme. Olemme ikään kuin rakastuneet vihan tunteeseen. "Minua on loukattu, joten mökötän niin kauan että toinen pyytää anteeksi." Totta kai saa loukkaantua kun aihetta on, mutta mykkäkoulu ei ratkaise mitään. Se vain tiukentaa solmuja entisestään. Parasta on laskeutua ylpeyden korokkeelta ja ehdottaa riidan sopimista. Hyvin usein myös loukkaantuneella osapuolella on jotain, mitä hän voi pyytää anteeksi.

Jos on oppinut huonoon riitelymalliin, jossa riidat saattavat mökötyksen ja ylpeyden takia venyä päivien mittaisiksi on hyvä miettiä, olisiko siitä aika opetella pois. Me teimme mieheni kanssa päätöksen, että sovimme riidat heti. Vaikka olisi kuinka ikävää ja olo kiukkuinen, se ei kuitenkaan ole sen arvoista että sille kannattaisi omaa avioliittoaan uhrata. Olen itse ajatellut sen niin, että näytän ärsyttäville tunteille pitkää nenää. Halaan miestäni vaikka vielä tekisi vähän mieli polkea jalkaa. Kosketus tai halaus rakkaalta puolisolta sulattaa usein ne inhottavimmatkin kiukun tunteet. Samalla saa varmuuden siitä, että toinen rakastaa edelleen, vaikka riidelläänkin.

Seuraavan kerran kun riidan seurauksena haudot vihaa ja mahdollisesti pidät mykkäkoulua, mieti hetki: Onko tämä sen arvoista että tahdon riskeerata parisuhteeni? Jos todella rakastan häntä jonka kanssa riitelen ja tahdon kehittää suhdettani hänen kanssaan paremmaksi, onko tämä oikea tapa? Tahdon että hän ymmärtää kuinka loukkaantunut olen, mutta ymmärtääkö hän todella tätä kautta? Mitä jos nielisinkin ylpeyteni, avaisin suuni ja kertoisin miltä minusta tuntuu? Voisinko antaa hänelle mahdollisuuden pyytää ja myös saada anteeksi? Voisiko hän olla sen arvoinen ja paljon enemmänkin?

Rakkaudella, 

Viida.

Ps. Katselu vinkki: http://northpoint.org/messages/killin-it/remote-controlled/