Päätin siis kantaa korteni kekoon ja osallistua lukiolaisten lanseeraamaan kampanjaan, johon varmasti jokainen internetiä käyttävä on törmännyt, eli #kutsumua. Tässä postauksessa aion kertoa omista kokemuksistani koulukiusattuna - synkästä osasta menneisyyttäni, jota en ikinä kuvitellut raottavani muille ihmisille. Nyt on kuitenkin oikea aika, joten täältä pesee.
Kiusaaminen alkoi jo ennen koulua. Lapsena pihapiirissä oli itseni lisäksi kaksi muuta tyttöä, jotka kerran tulivat ilmoittamaan minulle, etteivät halua leikkiä kanssani. Olin kiltti ja herkkä lapsi ja koska minulla ei ollut samanikäisiä sisaruksia, en ollut tottunut pitämään puoliani. Nielin osani mukisematta.
Vastaavia esimerkkejä on valitettavan paljon, koska minua kiusattiin melkein koko peruskoulun ajan. Olin milloin kolmas, neljäs tai viides pyörä. Minua ei haluttu porukkaan mukaan ja jäin liikuntatunneilla joukkueen valitsemisissa aina hännille (paitsi jalkapallossa, koska siinä olin haka!). Olin pahimmillani täysin näkymätön: kun eri porukat olivat jo täynnä, minua ei ollut olemassa. Tunsin olevani viallinen, ylimääräinen.
Kesti reippaasti yli vuosikymmenen, että aloin eheytyä kiusaamisen aiheuttamista haavoista. Olin pitkään suoranainen kynnysmatto ja hännystelijä: en uskaltanut koskaan olla eri mieltä kenenkään kanssa, koska pelkäsin, että jos niin teen, minut jätetään taas yksin. Välttelin konflikteja kaikin tavoin ja itsetuntoni oli lähes mitätön. Jos lähistöllä joku porukka remahti nauruun, oletin ilman muuta, että ne nauroivat minulle. Koulussa suunnilleen hiivin seiniä pitkin, koska ajattelin, että muuten ihmiset tuijottavat. Jos olin "päässyt" syömään jonkun tyttöporukan pöytään, muut söivät vauhdilla, lähtivät pöydästä ja jättivät minut jälkeen joko syömään yksin tai juoksemaan perässä. Paikalleni istuttiin luokassa. Sanojani matkittiin ja kommentoitiin ivallisesti. Välillä minut otettiin mukaan keskusteluun ja välillä taas kun kommentoin jotain takaisin, kuului kipakka vastaus "ei me kysytty sulta" ja vajosin häpeän pimeään kuiluun. Tunsin häpeää niihin aikoihin paljon. Kaikki oli arvaamatonta: koskaan en voinut tietää, mistä sinä päivänä tuulee.
Ajan kuluessa minun alkoi olla vaikeaa luottaa ihmisiin, sillä olinhan niin monta kertaa saanut kokea, miten kavereiksi tai ystäviksi luulemani ihmiset sanoivat yhtä, mutta käyttäytyivät toista. Kasvatin ympärilleni panssarin, jotta kukaan ei näkisi sisimpääni tai tietäisi, millainen oikeasti olen, sillä enhän ollut kelvannut muille tällaisenaan. Aina kun sain jostain uuden kaverin, pelkäsin, että tämä jättäisi minut, jos sanoisin yhdenkin poikkipuolisen sanan tai näyttäisin todellisen luonteeni. Sen panssarin kuorimiseen ja oman itsensä etsiskelyyn onkin kulunut kymmenisen vuotta.
Vasta kun menin lukioon, sain ympärilleni aivan mahtavan ystäväporukan, jossa jokainen hyväksyttiin sellaisena kuin on, eikä ketään jätetty yksin. Olemme vieläkin ystäviä, vaikka lukion alkamisesta on kulunut jo yksitoista vuotta. Suoraan sanottuna en tiedä, miten olisin selvinnyt ilman lukiota ja sieltä saatuja ystäviä. Aivan kuin olisin pitkän autiomaavaelluksen jälkeen saapunut keitaalle.
Myöhemmin aikuisena olen tajunnut, että oikeat ystävät eivät koskaan jätä eivätkä hylkää. Olen ollut kiukkuinen siitä, että siedin moista kohtelua niin pitkään. Saivatkin mennä matkoihinsa tuollaiset tyypit! Oikeat ystävät eivät puhu pahaa selän takana, jätä puolustamatta tai leiki, ettei sinua ole olemassa. Toki teini-ikäiset ovat vielä aivan keskenkasvuisia, mutta ihan kaikkea en silti viitsi laittaa nuoren iän piikkiin, sillä kaikki nuoret ihmisiet eivät ole selkäänpuukottajia. Vastaavasti välillä tuntuu siltä, että valitettavasti kaikki aikuisetkaan eivät ole koskaan kypsyneet noista ajoista vaan jatkavat kuppikuntailua, selän takana pahan puhumista ja porukasta eristämästä - siis kiusaamista - vielä työpaikoillakin. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Miksi emme voisi vain puhaltaa yhteen hiileen? Jokaisen koulu- tai työkaverin kanssa ei tarvitse olla sydänystävä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Niin ainakin minut on kasvatettu.
Surullisinta tässä hommassa on ehkä se, etten vuosikausiin tajunnut tulleeni kiusatuksi. Minun piti mennä yliopiston pedagogisiin opintoihin asti, kun sain vaihdoin kuulla, että porukasta eristäminen ja yksin jättäminen on kiusaamista. KIUSAAMISTA. Minä olin koulukiusattu! En voinut melkein uskoa sitä. Siihen asti olin ollut harhaluulossa, että vain fyysinen kaltoinkohtelu, äänekäs huutelu ja nimittely on kiusaamista. Valitettavasti sain itse kokea, ettei asia ole niin mustavalkoinen ja yksinkertainen. Pahinta kiusaamista saattaa olla juuri henkinen ja verbaalinen kiusaaminen, koska se on niin julman hienovaraista, että se jää usein opettajilta huomaamatta.
Usein sanotaan, että kiusaajia pitäisi ymmärtää. Että kiusaajalla itsellään on jotenkin paha olla/huonot kotiolot/muita ongelmia, ja siksi hän kiusaa. Hyvä on, myönnän: niitä tapauksia on varmasti paljon. Mutta valitettavan usein kiusaaja tietää täsmälleen mitä tekee, ja kyseessä on laskelmoitu valtapeli. Kiusaaja nauttii saamastaan vallan tunteesta, huomiosta ja hännystelijöistä. Hän saattaa olla hyvinkin älykäs. Hänellä on myös tilannetajua: hän osaa sivaltaa ilkeän kommentin tai luoda paljonpuhuvan katseen muihin ihmisiin silloin, kun opettaja on hetkeksi kääntänyt selkänsä tai mennyt kulman taakse. Kaikki kiusaajat eivät suinkaan ole kärsiviä raukkoja vaan jatkavat kiusaamista siksi, koska voivat. Koska se on mahdollista ja toisinaan helppoakin, koska kukaan ei pysäytä heitä, ja koska he nauttivat siitä. On aina aikuisen vastuulla viheltää peli poikki ja selvittää asia. Ei voi olettaa, että vielä kasvuiässä oleva lapsi tai teini osaisi itse selvittää asian.
Ilokseni voin sanoa, että nykyään minulla menee hyvin. Suurin kiitos siitä kuuluu kaikkivaltiaalle Jumalalle. En tiedä, missä olisin ilman Häntä. Tieni olisi luultavasti ollut huomattavasti kivikkoisempi ja kuoppaisempi ilman Jumalaa ja Hänen parantavaa voimaansa, joka on ollut minulle niin lempeä ja rakastava. Tiedän, että Hän on kulkenut rinnallani silloin, kun kipu on ollut suurin. Suurta lohtua minulle on tuonut se, että Jeesuskin tietää, miltä kiusaaminen tuntuu, sillä Hänet hylkäsivät niin opetuslapset kuin valtaapitävätkin. Vain ja ainoastaan Taivaallinen Isämme ei meitä koskaan jätä eikä hylkää, missään olosuhteissa (Hepr. 13:5-6). Tähän lupaukseen minä turvaan.
Kesti todella, todella kauan rakentaa uudelleen täysin sirpaleiksi mennyt itsetuntoni kiusaamisen jäljiltä, mutta kärsivällisyys palkittiin. Ei kai kukaan ihminen tässä maailmassa koskaan tule täysin ehjäksi, mutta olen huomattavasti kirkkaammilla vesillä kuin vaikkapa viisi vuotta sitten. Enää en pelkää ihmisiä. En ole kynnysmatto tai pakonomainen myötäilijä. Jos näen epäoikeudenmukaista kohtelua, pyrin puuttumaan siihen. Nyt tiedän olevani Jumalan rakas ja kaunis prinsessa, joka on arvokas, älykäs, kaunis ja ennen kaikkea toivottu, näkyvä, rakastettu. Minä olen tärkeä ja olennainen. Minä olen minä. Rakastettu.
Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
(Ps. 139:13-14)
Kuvan laatu saattaa olla heikko, mutta kuvaaja ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti