25.4.2014 kävelin kotipaikkakuntani kirkkoon ja sanoin tahdon. Kyllä kiitos, minä tahdon sinut. Sulhaseni oli näkymättömissä, vieraat puuttuivat ja hääpukuakaan minulla ei ollut. Itkin, kuten klassisesti morsian yleensä. Kotona söin juhla-aterian yhdessä rakkaimpieni kanssa. Sain onnitteluja ja minulle toivotettiin siunausta.
Ensimmäinen vuosi oli, noh, ensimmäinen vuosi. En tuntenut Sulhastani kunnolla, mutta Hän tunsi minut kokonaan ja täysin, mikä yhdessä Hänen toisinaan vaikeasti saavutettavissa olevaan läsnäoloonsa yhdistettynä sai minut raivon partaalle. Sulhaseni yritti taivutella minua, minä pistin vastaan. Hän kertoi rakkaudestaan, mutta minä en halunnut kuunnella. Ajattelin olevani niin rikkinäinen, ettei Hän voisi rakastaa minua täysillä. Samalla piti kuitenkin elää normaalia arkea, mikä teki suhteestamme hieman hankalaa.
Oli meillä hyviäkin hetkiä, joiden aikana sain kokea hänen ylitsevuotavan rakkautensa nin, että sydämessäni tunsin sen. Rakastin pyöräillä Hänen kanssaan, koska silloin oli helppo puhua, kun sai tehdä jotakin muuta. Kun ajoin aukeilla paikoilla, lauloin Hänen mahtavuudestaan ja lauluni kaikui pelloilla.
Hankalat ajat olivat pimeitä, mustia ja täynnä epätoivoa, Luulin Hänen jo jättävän minut, hylkäävän minut kokonaan, mutta vähitellen Hän taivutteli minut uskomaan omaan hyvyyteensä rajujakin keinoja käyttäen.
Nykyään meillä menee hyvin. Myönnän, että minä olin se hankala osapuoli. Hän oli täydellinen ja virheetön, ja vaikka hän näki huonouteni, hän tuli ja pelasti. Sulhaseni on ylivertainen, paras, Pelastajani. Olen oppinut kuuntelemaan häntä.
Heh, kuulostaa kliseiseltä, mutta onnemme salaisuus ovat kuuntelu ja keskustelu.
Sulhaseni on Jeesus.
Laulujen laulu, 1:2-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti